Montakohan kertaa olen kirjoittanut reflektoivasti omasta nuoruudesta muutaman suosikkibändin kautta? Montakohan kertaa olen niissä maininnut Mew’n tärkeyden? En ilmeisesti tarpeeksi, koska tässä(kin) postauksessa ajatukset noilla yksioikoisilla raiteilla vyöryvät.

Polkaisin eilen kotiin ja pyöräytin Comforting Soundsin soimaan: askelsin pyörälle alkusointujen ja Jonas Bjerren jo lipuessa kuulokkeisiin. Sattumalta oli yksi Mew-paidoista vielä päällä. Pääsin kotiovesta sisälle kun loppuhuipennus hiipui. Mietin Mew’n tärkeyttä itselleni ja miksi aikoinaan tykästyin tanskalaisyhtyeeseen. Miksi ylipäätään pidin tietynlaisesta musiikista – miksi tietyt yhtyeet ja genret vetivät puoleensa? Kirjaston musiikkiosastossa on ainakin yksi syy, siellä olen nimittäin viettänyt paljon aikaa, siitä olen aiemminkin näpytellyt – arvostaen. Mew’kin on kirjaston peruja.

Frengers julkaistiin, kun olin lukiossa. Noita omia lukioaikoja, omaa nuoruutta ja kasvua tulee usein katseltua äärimmäisen kriittisesti. Mew’sta en osaa olla kuitenkaan pahoillani. Pohdin joskus sitä, millainen olin. Millaisia ihmissuhteita solmin, ja miten niissä kohmetuin. Miten olin liian jyrkkä. Miten olin liian arka. Jossittelen päätöksiä ja päättämättömyyksiä. Tajusin kuitenkin eilen, että Mew on juuri lukioaikaista perintöä, joten jotain se nuorempi versio minusta on tehnyt oikein.

Tämä yhtye kenties edustaakin jotain punaista lankaa, joka on sentään jatkunut katkeamatta noista ajoista. Luonnollisestikin muuten niin paljon muuttunut ’minä’ ankkuroituu tiettyyn ajanjaksoon ja sen ääniin, väreihin ja tuntemuksiin. Se on hyvä myös nyt lakin saavan muistaa. Paljon siitä, mikä lukioikäistä ympäröi, vaikuttaa myöhemmin hölmöltä, turhalta – jopa kiusalliselta. Yhtälailla vielä monen vuoden jälkeen löytyy asioita, kuten Mew, jotka hyväilevät sielua samalla tavalla kuin joskus. Tällaisten asioiden pysyvyydessä on hyvä lukiolaisen  lohduttautua – niin nykyisen kuin entisen.