Moi. Musiikkiin liittyvä suosikkiasiani koko suvelta on kesäkuinen Allah-Lasin pituinen visiitti Tukholmassa. Minkään levyni urat eivät ole kesällä kuluneet yhtä pahasti neulan jauhaessa värähtelyä soinnuiksi kuin kyseisen kalifornia-nelikon. Kun en ole keikoilla tai tukemassa paikallista levynvälittäjää 8raitaa, kirjoittelen tätä palstaa. Lauantaina suunnataan todennäköisesti Barry Andrewsin Diskoa tsekkaamaan Bar Kukaan.

Uransa alkutaipaleella kulkevilla, erityisesti suomalaisilla, artisteilla pitäisi olla enemmän tilaa musasivustoilla. Koitan luovia ja luoda sitä täällä mahdollisuuksien mukaan.  Siksi aloitankin melko tutuksi jo tulleesta, mutta edelleen turhan sivulauseissa mainitulla suomalaisbändillä. Jotkut saattavat muistaa samannimisen blogini blogspotista, ja aionkin täällä jatkaa suurin piirtein samaa linjaa. Paremmin.

Hiljattain ensi-EP:nsä julkaisi suomalaisyhtye Redder, jonka minimalistisesta ilmaisusta olen löytänyt ääretöntä kauneutta. Border/Linesin (19.8.) parhaimmilla hetkillä on mahdotonta tietää, mihin ääni loppuu ja mistä tila alkaa, sillä Vesa Hoikka ja Frans Saraste pitävät huolen auraaliluotauksesta.

Matala basso kourii sisäelimiä samalla kun Sarasteen ääni kummittelee huoneen nurkissa. Samplet kaikuvat huonekaluista takaisin ja toistuva pianokuvio viimeistelee elektronisen maailman, jonka Redder luo peräti kuuden kappaleen mittaisella EP:llä. Nimikkokappale Border/Linesin lisäksi alta löytyy yhtä erinomaiset Faster ja Reflections, joista jälkimmäiseltä etenkin löytyy duolle tyypillistä vähäeleistä melodisuutta.

Kuuntelet Redderiä ja annat sille mahdollisuuden, koska a) hieman tuntemattomammat suomalaismuusikot ansaitsevat aina huomiosi, b) koska pidät amerikkalaisesta Bathsistä ja/tai brittiläisestä Hallsista, c) koska Redder on saanut verrattaen paljon huomiota Isossa-Britanniassa. Oli syysi mikä oli, ’huono’, ’hyvä’, ’pinnallinen’, ’samantekevä’, ’ylivertainen’, anna Redderin vyöryä ylitsesi.

Loppuun vielä video Redderin live-setistä Tavastialta.