Silloin tällöin tapaan kasata samaan syssyyn viime aikoina kuuntelemieni levyjen herättämiä ajatuksia. Kovin usein näitä ei saa kasaan – liekö merkitystä albumiformaatin ’kriisillä’, singlevetoisuudella tai soittolistojen voimaantumisella. Tällä kertaa esittelyyn päätyi kuitenkin ansiokkaita ja keskenään erilaisia julkaisuja. Aloitetaan Kurt Vilella.

Kurt Vile – b’lieve i’m goin down

Kurtin musiikki on tuntunut itselleni aina läheiseltä mutta vieraalta. En oikein ymmärrä miksen päästä tätä lähemmäs; entisen yhtyeensä The War On Drugsin tuotanto kun kelpaa poikkeuksetta. Aiempaa akustisempi b’lieve i’m goin down onnistuu lähestymään hienovaraisemmin kuuntelijaansa. Nämä, usein yöaikaan äänitetyt, kappaleet kenties kuulostavatkin hämärän luomuksilta. Yksityiskohtana mainittakoon, että b’lievella pystyin jostain syystä keskittymään sanoituksiin paremmin kuin Vilen tuotannossa yleensä. Mun korviin uutukainen istuu jopa paremmin kuin edeltäjä Wakin on a Pretty Daze

Empress Of – Me

Jo Viiden kappaleen tiistai -postauksessakin esitellyn Lorely Rodriguezin projektin viime kuussa julkaistu Me on pinnaltaan tunnusmerkillistä elektro-/synapoppia. Kaavamaisuutta levyn sävellyksistä ei silti löydy. Kekseliästä ja viihdyttävää soundia Me sen sijaan sisältää runsaasti: ei olisikaan vaikeaa kuvitella Grimesin ja Lykke Lin fanien tarttuvan kitapurje pilkahdellen Empress Ofin tarjoamaan tuotantoon. Erittäin hyvä.

Ducktails – St. Catherine

Matt Mondanilen, etevän Real Estate -kitaristin, sooloprojekti Ducktails puski kesällä ulos jo viidennen albuminsa Elliott Smithiä tuottaneen Rob Schnapfin avustuksella. Suurilta osin olen lääkinnyt itseäni emobändin kaipuussa, mutta St. Catherine on puolikehuvia arvioitaan parempi, varmaankin juuri Schnapfin onnistuneen tuotannonkin ansiosta. Lo-fi -introvertteilyä kitaroiden ääressä – mikäs sen parempaa.

SOAK – Before We Forgot How To Dream

Oikeastaan vasta noin kuukausi sitten soin Bridie Monds-Watsonille minkäänlaista huomiota, kiitos Spotifyn Discover Weeklyn. Singer-songwriterin rahkeista löytyy täysiverinen biisikynä, minkä Before We Forgot How To Dreamin herkkä soitanta osoittaa helposti todeksi. Haavoittuva levy ei kenties kanna ihan täyttä mittaa, jos jostain pitäisi valittaa, mutta SOAK-nimellä esiintyvä 18-vuotias pohjoisirlantilainen ansaitsi levyllään jo Mercury Prize -ehdokkuuden.

Ai minkälaisia levyjä oon kuunnellut? -sarjassa aiemmin ilmestyneitä:

• Osa 4.
• Osa 3.
• Osa 2.
• Osa 1.