Ai minkälaisia levyjä oon kuunnellu? Osa 3.
Spotifyssa ja levylautasella on jälleen viihtynyt erityisesti neljä mieleenpainuvaa levyä. Hans Zimmerin Interstellar OST on yksi niistä. Itse elokuvan kävin katsomassa heti ensi-illassa, ja harmi kyllä, petyin hieman. En aio spoilata enempää, vaikka suoraan sanoen elokuvassa olisi ollut suureellisuutta ja potentiaalia olla 2001:n veroinen, niin kuin yleinen odotus taisi olla. Spotifyyn itse soundtrackia ei päästetty ennen kuin tällä viikolla, jotteivät ihmiset ’pilaisi’ kokemusta itseltään kuuntelemalla leffateatterin ämyreistä luukutettavaksi aiottua musiikkia.
Ja näytöksessä tätä toden totta luukutettiin. Sanon tämän vielä entisenä elokuvateatterin työntekijänä, joka on vakiona tottunut tokaisemaan suivaantuneille leffankävijöille, miten desibelitaso on tarkkaan määritelty/harkittu/vaadittu eikä siinä ole mitään vikaa (’tarjoamme korvatulpat mukaan’). Ollakseen Zimmerin sävellystyötä, nautin melkoisesti tekeleestä. Laadukaskaan kotiäänentoisto ei kuitenkaan tuota sitä elämystä, jonka vyöryvä ääniaalto sai aikaan elokuvissa. Yleisimmin esitetty kritiikki kuuluu, että valtava äänimassa joko hukuttaa elokuvan dialogin, tai ainakin kilpailee liikaa huomiosta sen kanssa, enkä aio olla eri mieltä. Mutta syntetisaattorin ja klassisen sävellysten yhteispeli tuottaa suureellisuutta tavoittelevalle avaruuseepokselle suureellisen avaruusoopperan, joka on parhaimmillaan marraskuun entisestään pimenevissä illoissa, kun katuvalot tuikkivat yksittäisinä tähtinä urbaanissa linnunradassa. Suosikkeja mm. Coward ja S.T.A.Y..
Liz Harrisin Grouper-projektin Ruins on mahdollisesti lempilevyni syksyltä. Kun vihdoin pääsen postaamaan siitä, tuntuu että olen viettänyt aikani kuluttaen puhki tätä levyä. Alunperin en ollut innostunut kuuntelemaan Ruinsia sen enempää, mutta se olikin osa suosittelupostausta, jota olemme Akin kanssa suunnitelleet jo jonkin aikaa, mutta alkutekijöihinsä se on jäänyt. Tarkoitus oli suositella toisillemme levyjä, joita emme ehkä muuten kuuntelisi ja kerrata kokemukset tänne. Aki suositteli Ruinsia, ja kiinnyin tähän valtavan upeaan, vähäeleiseen albumiin heti.
Portlandissa majaansa pitävä Harris äänitti albumin jo 2011 Portugalissa, seuranaan vain nauhuri ja piano. Albumin kappaleet koostuvat pääosin pianosta sekä ajoittain Harrisin silkkisen hennosta äänestä. Lopputuloksena on koherentti ja riisuttu teos, jonka uurteissa on enemmän syvyyttä kuin levyyn pureutuva neula antaa ymmärtää.
Kun Aki suositteli Grouperia, palautin bumerangin takaisin Weyes Bloodin kera. Natalie Meringin uusi levy The Innocents ei edelleenkään aukea helposti, ei itselleni eikä Akille. Jollain kieroutuneella tavalla juuri siksi pidän siitä. Jo Meringin lauluääni on liikaa väärinä hetkinä. Synkästi soiva folk karkaa hautajaissaattuen itkuvirreksi liian usein – taas kerran, jos sattuu vääränä hetkenä sitä kuuntelemaan.
Parhaimmillaan The Innocents soi 60-luvun folkia ihannoiden. Joan Baez ja kumppanit seuraavat reppuselästä käsin esimerkiksi levyn huippuhetkiin lukeutuvalla Bad Magicilla. Harras Requiem for Forgiveness soi toisessa äärilaidassa upeasti. Levy soi paikoin eteerisesti ja avant-gardesti, ja Meringin laulun lohduttomuus on läpitunkevaa. Ei ehkä optimaalisin levy marraskuuhun.
Jukka Nousiainen. Pitäähän tähän levyotantaan saada kepeyttä. Huonoa seuraa on minusta hauska ja hyvä levy. Ennen kuin kuuntelin tämän levyn ensimmäistä kertaa, olin onnekkaassa asemassa, sillä en ollut lukenut yhtäkään arviota. Räjäyttäjät -yhtyeestä tuttu Nousiainen kun tuntuu nyt jo keränneen pelkkää ylistystä, mutta itse hädin tuskin tiesin kuka on Jukka Nousiainen. Tähän asti tuo nimiyhdistelmä oli tuttu parhaiten siitä, että enoni nimi on Jukka ja tämä asui pitkään Nousiaisissa. True story.
Enkä Räjäyttäjiä ollut kuunnellut oikeastaan paria kappaletta enempää. Huonoa seuraa on kuitenkin soinut paljonkin tässä taloudessa. Viimeistelemättömältä kuulostava nostalginen suomirock-potpurri soi tarkoituksella rosoisesti. Täysin en saa levystä kokonaisuutena otetta, mutta pidän sen otteesta kovasti. Jukka Nousiainen, eikä levy, ota itseään kovin vakavasti. Siksi se onkin niin huikea lätty.