Kun kerran olin pitkästä aikaa koko viikonlopun maisemissa, käytin sen mielestäni hyvin: kuuntelin aika monta levyä läpi, muutamat useampaan kertaan ja jotkut niistä jo viikon aikana. John MacLeanin alku-uran musatuttavuuksiin lukeutuu mm. LCD Soundsystemin James Murphy. Merkittävää tämä on siksi, että kummankin soundi on päätynyt samanlaisista lähtökohdista kohti elektronista ilmaisua ja kummankin rockimpi lähtökohta kuuluu. The Juan MacLeanin kolmas studioalbumi In A Dream kuulostaa parhaimmillaan Todd Terjeltä, turboahdettua groovelta sekä vähän myös Collegelta.

Levyn selkeimpiin kiintotähtiin lukeutuvat avausraita A Place Called Space, Running Back To You sekä oma suosikkini I’ve Waiter For So Long. Synkästi ja eheästi, jopa popisti kolkkaavan In A Dreamin ainoaksi miinukseksi voitaneen laskea toisinaan hieman raskaaksi käyvä kappalekesto. Mutta tästäkin huolimatta The Juan MacLeanin lätty on syksyn yllättäjiä ja takuulaadukas tekele.

Yhtälailla syksyn yllätyksiin lukeutuu Popular Problems, joka tekee seuraa kahden vuoden takaiselle Old Ideas -levylle. Leonard Cohen, jota ei voine kuvailla enää edes  veteraaniartistiksi, jatkaa samalla linjalla kuin viime levyllä. Juuri 80 täyttäneen puhelaulajan ääni on jopa rouheampi kuin ennen, ja fraseeraus muistuttaa yhä enemmän runonlausuntaa. Kappaleista terävimmin iskevät levyn aloittava Slow sekä Almost Like The Blues. Rumpukoneen sävyttämä Slow on tummapaahtoinen ja vähäeleinen osoitus viileämmästä Cohenista kuin koskaan. Sen jälkeen välittömästi seuraava Almost Like The Blues kelpaa jopa artistin kovassa omassa materiaalissa klassikkojen joukkoon.

Popular Problems ei ole vain Cohen-faneille syy uutuuden ostoon, vaan se soi albumina hienosti: ehjästi ja paremmin kuin Old Ideas. Tuskin uutukainen houkuttelee uusia Lenny C. -faneja kovastikaan tämän pariin, mutta antaa silti kipakan muistutuksen kaikille, jotka ovat vuosien mittaan kuopanneet Cohenin uran yhä uudelleen. Niin mies itse kuin tämän musiikki uhkuvat elinvoimaa.

Vermontista kotoisin oleva Sam Amidon omaa kiinnostavia musiikkiyhteyksiä myös, sillä hän on naimisissa Beth Ortonin kanssa. Musikaalisen perheyksikön viimeisin tuotos on Amidonin uusin levy Lily-O, jolla tämä jatkaa ”re-imagined folk songs” -linjalla. Levy koostuu vanhoista kansanlauluista, joista kuullaan Amidonin itsensä näköisiä ja kuuloisia versioita. Varsinkin komeasti banjolla taipuva Walkin’ Boss on hieno. Sillä on ilmeisesti jonkinmoinen historia työläislauluna Amerikan rautateillä 1900-luvun taitteesta.

Terhakasti polkevasta avausraidasta huolimatta Lily-O:n atmosfääri käy aallonomaisesti huipuilla ja pohjissa, ja kiitos mm. jazz-kitaristi Bill Frisellin, päätyy paikoin jopa jamittelemaan junnaavasti. Erittäin kiinnostava, joskaan ei helppo levy.

Koska en ihan niin paljon syttynyt Christopher Owensin uudelle levylle, päätin sisällyttää viimeiseksi maininnan Electric Youth -yhtyeen Innerworld -albumista. Torontolaisten debyytti olisi helppo sivuuttaa Drive OSTin tuoman julkisuuden sivutuotteena. Lienee ihan ymmärrettävää, että megasuositun elokuvan ja soundtrackin jälkeen (jolla kuultiin Collegen kanssa yhdessä tehty A Real Hero) vedettiin hetki henkeä, ennen kuin albumi sai julkaisunsa. Sittemmin Electric Youthilta on tullut vahvoja singlejä ulos, joista jokainen osaltaan on keventänyt A Real Heron synnyttämiä paineita ja sysännyt ne kauemmas yhtyeen profiilia peittämästä.

Innerworld on kokonaisuutena sekin erittäin koherentti tekele. Jos ei Kavinskyn ja Collegen -henkinen 80-lukua imitoiva synapop putoa, niin eipä tämä levykään sitten millään. Se on kuitenkin kuuntelun arvoinen, jos retrostandardiksi kelpaava kasari ei tursua jo korvista ulos. Innerworld soi helposti ja tarjoaa paljon mukana laulettavaa ja tanssittavaa. Vaikka yhtyeen repertoaari on kutakuinkin tuttua, se osoittaa, että samoista aineksista saa laadukasta odotuksista huolimatta. Genressään erinomainen tekele.