Hienoa lukea taas uusi postaus. Lokakuu on usein myllerrysten aikaa. Marraskuussa nousuun.
When she’s asking me to dance
Lokakuu meni, enkä oikein halua muistella, mihin. Jonkinlaisen mullistavan odottamiseen ehkä. Että tulispa joku ja pyytäis minut tanssiin, joka muuttais kaiken. Ei se mikään salaisuus ole, että taitoni alakuloistua ovat huippuluokkaa.
Mutta yhtä totta kuin se, että olen surun vietävissä, on se että olen ihan todella uusien alkujen kuningatar. Aina, ihan aina alakulon jälkeen tulee se hetki, kun saan vanhassa rypemisen muutettua joksikin uudeksi.
Usein se tapahtuu kuun ensimmäisenä päivänä, yleensä jonkun Liamin avustuksella.
The Courteenersin viimeisin levy on jäänyt vähän etäiseksi. Veikkaan syyksi yhtyeen stadioitumista, jonka tulkitsin levyn ilmestyessä musiikilliseksi tylsyydeksi ja tavanomaisuudeksi. Mutta äh, tätä uuden videon spektaakkelia kuunnellessa ja katsellessa tajuan taas, että kyllähän tuolla jylhyyden ja mahtipontisuuden alla on se yhtyeen ydin, manchesteriläisyys, joka taittaa tylsyyden ja tavanomaisuuden särmäksi. Juuri se syy, miksi yhtyettä kuunnellessa kuuntelen The Courteenersia ja Manchester-romantiikkaa, en mitä tahansa rokkia. Ja voisiko kappaleessa olla enää courteenermaisemmat lyriikat? Eipä juuri. On ilta klubilla, on yöllinen Manchester, on tyttö ja lopulta Manchesterin ja Lontoon välillä haikeana leijuva rakkaus.
She moved to London yesterday
Told me I had missed my chance
Didn’t seem to seem that way
When she’s asking me to danceShe doesn’t live that far away
Medium-distance romance
Lisäksi. Yhtyeen uusi video on minulle aina tapaus, ainakin niin kauan kuin sen pääosassa on Liam Fray. Ihana mies. En varsinaisesti pelkää vanhenemista tai ole ahdistunut siitä, että olen jo kolmikymppinen. Mutta sitä pelkään, että joskus, vaikkapa aikuisuuden myötä menetän taitoni ja kykyni rakastua poppareihin ja rokkareihin.
Sillä niin kauan kuin musiikkivideota katsellessa tunnen hullaantumista ja näen sydämiä, tiedän, että minulla on jotain.
Ainakin Helsingin ja Manchesterin välillä haikeana leijuva rakkaus.
9 kommenttia kirjoitukseen When she’s asking me to dance
No, marraskuustakin tuli mitä tuli, mutta onneksi joulukuu jo odottelee. Ja kiitos kun luet :)
Pidän tämän tekstin tunnelmasta. Tsemppiä marraskuuhun! T. toinen etevä alakuloistuja
Kiitos! Pian siitä on selvitty, joulukuu tuntuu jo paremmalta ajatukselta. Alakuloistujat -83?
Voitais perustaa tuon niminen angstiduo, oli genrenä sitten goottiräp tai mikä hyvänsä. Alakuloistujat esiintyisi tietenkin istuen.
Hahhaha se olis kamala duo! Mitä instrumentteja hallitset? Mie klarinetin ja bassolla vähän Tarharyhmää.
Klarinetti, aika kova! Lähes kuulen jo säkenöivät klarinetti-nokkahuilu-harmoniat. Välttävätasoinen rumpujen paukuttelu on myös alaani, tähän sopis ehkä bongorummut ettei ansiokkaat puhallinosuudet huku mäiskeen taustalle.
Ha, klarinetissa ei ole mitään kovaa! (Muistin juuri, että osaan soittaa myös nokkahuilua.) Joskus mietin, että miksi, MIKSI tuhlasin lapsuuteni ja nuoruuteni klarinettiin, kun olisin voinut soittaa esim. KITARAA?!
Klarinetti/nokkahuilu ja bongot – siinä se!
Niin, täällä tosiaaan oli pohdittu Tärkeitä asioita :-) Nokkahuilu kuului siis oletettavasti peruskoulun opetussuunnitelmaan siellä hiukan pohjoisempanakin. Sukupolvellamme lienee joku kollektiivinen trauma siitä, tai sitten emme vaan ole täysin ymmärtäneet nokkahuilun mahdollisuuksia esim. angstisessa bongomusiikissa.
Ja eihän vielä ole liian myöhäistä ryhtyä soittamaan kitaraa. Sormet toimii vielä ja parhaassa tapauksessa aivotkin sen verran että kykenee oppimaan uusia juttuja!