Miles Kanen ja Alex Turnerin musiikillinen rakkauslapsi The Last Shadow Puppets saa tarinalleen viimein jatkoa. Uusi levy ilmestyy 1. huhtikuuta ja se on seuraaja vuonna 2008 ilmestyneelle The Age of the Understatement -albumille. Tällä viikolla Flow ilmoitti kiinnittäneensä yhtyeen Suvilahteen. Hienoa. 

Eräs ystäväni sanoi hankkineensa yhtyeen debyytin sen kansikuvan perusteella. Ei huono perustelu, kansi on huikea. Se on kaunis plus se kiteyttää viehkosti albumin musiikillisen vision ja esteettisen maiseman. Toinen syy albumin hankkimiselle voisi olla vaikka se, että se on äärettömän hyvä. Uskomattoman kypsä, tyylikäs ja sävellyksellisesti taidokas työnäyte, joka minun mielestäni kuuluu 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen – vähintään – klassikoihin.

Milexin ensimmäisestä yhteisestä albumista on siis jo seitsemän vuotta. Siinä missä debyytti oli 60-lukulainen, sievä, mutta paikoin jylhä, joskus aika herkkäkin, on uusi materiaali eri maailmasta. On 70-lukua ja sähäkkyyttä. No, jotain elokuvallista tässäkin. Bond-elokuvallista?

The Last Shadow Puppetsia on kiusaus pitää jotenkin Alex Turnerin juttuna. Arctic Monkeysin keulahahmona hän on tästä parivaljakosta ehkä se helpompi syy innostua yhtyeestä. Kun The Rascalsissa aikoinaan vaikuttaneen Miles Kanen soolodebyytti ilmestyi, kävi minusta kuitenkin selväksi, että oikeasti TLSP-sielu ja vision ydin, tähtikin oli Miles Kane. Kanen Colour of the Trap -soolo on kuin jatko-osa The Age of the Understatementille. (Kuuntele parina vaikka TLSP:in The Age Of The Understatement ja Miles Kanen First Of My Kind.)

Debyytissä TLSP:in vahvuus on minusta elokuvallisuus, haikeus, romantiikka. Se on levy rakkaudesta. Levy on niin kaunis, harkittu ja viimeistelty, että se tuntuu taideteokselta. Kun sen musiikilliseen kypsyyteen ja visioon sekä vuosituhannen popkappaleisiin, klassiseen ratsukomppiin tai barokkimaisen komeisiin sovituksiin lisätään parikymppiset Turner ja Kane pikkutakeissaan ja moppitukissaan, ei tuosta taidekokemuksesta toivu ikinä. Se koko konsepti, ai että, täysi kymppi.

Niin täysi, että joskus sen kokeminen tuntuu liikaa. (Miksi en ole niin ihana kuin se tyttö siinä kannessa.)

Nyt asiat ovat toisin. Musiikilla tavoitellaan nyt erilaista ajankuvaa. Pikkutakit ovat vaihtuneet nahkaan ja hohtaviin verkka-asuihin. Silmää sievästi hivelevästä johonkin paheellisempaan. Vaikka Bad Habitsin visuaalisuus ei ole samalla tavalla minua kuin debyytin mod-maailma, uskon, että musiikillisesti myös uudesta kokonaisuudesta on tulossa hieno ja uniikki. Konseptialbumi, jossa on alusta loppuun mietitty juttu, joku juju.