Vuoden 2014 muistoja

Tässä muutamia uusia juttuja, joista minä muistan vuoden 2014. Tekstin lopusta löytyy vielä 23 kappaleen soittolista, johon olen lisännyt täydennykseksi muita tämän blogin kannalta relevantteja vuoden 2014 julkaisuja.

Vuoden levy: Manic Street Preachers Futurology. Odotetuin, pidetyin, kuunnelluin. Puolet tuttua Manicsiä, puolet jotain mullistavaa. Älykäs, vivahteikas, punk, rock, ärhäkkä, herkkä. Tätä yhtyettä ei voi kuin ihailla. (Juttuun)

Vuoden uusi ihastus: Hurula ja Vi är människorna våra föräldrar varnade oss för
-levy, joka on heittäen yksi vuoden sykähdyttävimmistä. Ai että.  Håkan Hellströmin punkimpi ja rouheampi ja pikkuveli sekä levy täynnä vilpittömyyttä, kipuilua ja nuoruusvuosien yöllisiä kotiseutukuvailuja. Kappaleista erityisesti Sluta deppa mig on se, jonka vuodesta 2014 poimin mukaani. Kappale ei varsinaisesti lähde missään vaiheessa, mutta on silti jotenkin tosi voimakas. (Juttuun)

Ett kallt regn kommer/Och falla ner/skölja bort dom alla
Låt det regna ner/bara låt de falla/bara låt de falla

Vuoden takinkääntö: Jamie T. Yritin taistella sitä vastaan, etten niin välittäisi Jamie T:stä. ”Liian suosittu, liian NME”, ajattelin. Enkä ainakaan pidä Zombiesta, josta kaikki tykkää. Mutta loppuvuodesta antauduin sekä Jamien että Zombien vietäväksi. Loppujen lopuksi vuoden levyjen top kolmosessa.

Tämä syyskussa ilmestynyt Carry on the Grudge on nuorukaisen kolmas levy (vuonna 2015 aion antautua kahden ensimmäisen vietäväksi). Levy on vaikka mitä ja siltä löytyy ihan kaikkea. Modernia kitaraindietä janoaville suosittelen Limits Lie -aloitusraitaa tai mahtavaa Rabbit Hole -kappaletta, Billy Braggin trubaduurimaisuutta ja sanailua ihasteleville The Prophet -raitaa. Jake Buggista hurmaantuville suosikkitärpiksi sopii Love Is Only A Heartbeat Away ja melodisen postpunkin kannattajille sitten tämä.

Vuoden elegantein: Damon Albarn Everyday Robots. PIenieleinen biitti, arvokkaat gospelvaikutteet, minimalistiset lyriikat, hillitty aksentti. Kaunis, eteerinen ja surumielinen. (Juttuun)

Vuoden pakkomielle: Kasabianin eez-eh-sinkku. Tiiän, tiiän, tämä voisi olla myös vuoden ärsyttävin renkutus, mutta love is blind ja näin. Tulen hyvälle tuulelle ihan joka kerta, kun kuulen kappaleen. Ja joka kerta tekis mieli mennä tanssilattialle riehumaan ja huutaa että Lestah! (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden kaunein: Elbow The Take Off and Landing of Everything. Tällaisten levyjen vuoksi melankolia (ja Manchester-aksentti) on niin kaunista. Albumista taisi tulla salakavalasti oma Elbow-suosikkini. Ja se on paljon se, kun tiedetään, millaisia albumeita yhtye on uransa aikana tehnyt.

Vuoden turvallisin: Johnny Marr Playland. Ei yllättänyt, eikä lopulta tuottanut pettymystäkään, vaikka aluksi niin uumoilin. Turvallinen valinta, kun ei oikein tiedä, mihin suuntaan mennä. (Juttuun)

Vuoden oho: Kaiser Chiefs Education, Education, Education & War. Vieläkö leedsiläisyhtye kiinnostaa? No niinpä. Luulin, ettei tällä porukalla ole minulle enää mitään sanottavaa, mutta yllättäen maaliskuussa ilmestynyt 5. albumi onkin ihan kelpo. Kaukana yhtyeen debyytin tai kakkoslevyn hurmaavuudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kuitenkin sellainen valonpilkahdus menetetyn toivon keskellä. Punkinsekaisen kitarapopin seassa pari erityisen nättiä ja onnistunutta herkistelykappaletta, kuten vaikka Coming Home ja tämä:

Vuoden ai niin: Temples ja yhtyeen Sun Structures -esikoinen. Helmikuussa ilmestynyt levy oli alkuvuoden tapaus, mutta unohtui sitten liki totaalisesti – melkein jopa soittolistalta. Tyylikäs ja hyvä levy, mutta jotenkin psykedelia, paisleykuosi ja LSD-hiukset eivät kuitenkaan kantaneet muutamaa kuukautta pidemmälle. Levyn nimikappale on kuitenkin ehkä vuoden maagisin moinen. (Juttuun)

Vuoden mitä ihmettä: Jimi Goodwin Odludek. On upeiden yhtyeiden upeita nokkamiehiä. On soololevyjä ja on soololevyjä. On Jimi Goodwinin Odludek ja on Damon Albarnin Everyday Robots. Niin, Dovesin Jimi Goodwinin Odludek on aika kaukana kiehtovasta soololevystä. Ennemminkin se on Goodwinin oma pikku puuhasteluprojekti – kuulijalle käteen ei jää lopulta paljoakaan. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden mahtipontisin: The Heartbreaks toi We May Yet Stand A Chance -albumillaan kitchin, teatraalisuuden ja överit sinfoniavaikutteet takaisin indiemusiikkiin. Jos arvostat Abban diskoa, 90-luvun barokkipoppia tyyliin My Life Story ja viehätyt The Smithsin ja Genen kummakkaasta tragediallisuudesta tai toisaalta yhtyeiden kitaraheleydestä, saatat pitää tästä levystä. (Juttuun, lue myös tämä)

Vuoden ilmiö: Sleaford Mods. No, en tiedä, onko yhtye itsessään ilmiö. Mutta se, millä hurmoksella kaikista maailman kaupungeista juuri Tampere yhtyeeseen ihastui, se on ilmiömäistä. Todistaa, että puskaradion mahtia löytyy vielä näin moderninakin aikana. Ja kyllähän tuo duon äkäinen hiphop/punk/elektro/puhetaide koukuttava sekamelska on. Lisähupia ja LG-tason sanomisia kaipaaville suosittelen kurkkaamaan Jason Williamsonin twiittejä.

Vuoden erityiset: Manic Street Preachersin, Sueden ja Lily Allenin keikat. (Juttuun)

Vuoden menetys: Beady Eye. Kiitos 2009–2014. Koko maailma ei ehkä syleillyt Liam Gallagherin ja kumppaneiden rokkiprojektia, itse kuitenkin ehdin yhtyeeseen hurjasti kiintyä. Ikävä tulee. (Juttuun)

Mutta.

it’s not the end of the world, oh no
It’s not even the end of the day

The beat goes on, niinhän se menee. Hyvää vuotta 2015 kaikille!

13 kommenttia kirjoitukseen Vuoden 2014 muistoja

  1. Pete P. kommentoi:

    Mainio listaus! Omat valinnat olisivat aika samansuuntaisia. Levykokonaisuuksista Elbow ehkä hienoin, yksittäisistä biiseistä Jamie T:n Zombie vastustamattomin (tosin Junglen Busy Earnin’ haastaa tiukasti).

    Sleaford Modsille tosin ei tipu arvostusta täältä suunnalta. Pieni ”shit stirring” on tietysti aina paikallaan, mutta sanomiset eivät todellakaan ole LG-tasoisia. Eikä sanomisilla ole mitään väliä, jos ei ole Biisejä isolla B:llä.

    Kaiser Chiefsistä muuten – en muista, olenko jo hehkuttanut tätä aiemminkin, mutta – Coming Homen akustinen versio Guardianin sessioista on mielestäni kappaleen paras toteutus: https://www.youtube.com/watch?v=qQ2a3HXzTVM

    1. Miia Miia kommentoi:

      Kiitti Pete!

      Tarkoitin tuolla LG-tason Twitter-sanomisella sitä, että molempien letkautukset ovat yhtä noh, huonoja :D Tai että ovat tasoltaan sellaisia lapsekkaan epäanalyyttisia ja siksi hupaisia: ”Work. Worse Than Miles Kane.” Tuossa esim on jotain LGmäistä. Mutta ymmärrän sen, ettei Modsit uppoa, etenkin jos hakee Biisejä. Sillai pelkästään muusikillisestihan tuo ei niin kovin antoisaa ole, olen samaa mieltä. Mutta ilmiömäisen tuosta tekee just tuo, kuinka Tampereella oikeasti kaikki hurahtivat yhtyeeseen kesän aikana. Vaikken Tampereella asukaan, sain tuta tuon pienen hurmoksen.

      Zombie on kyllä vastustamaton ja hei, kiitos tuosta Kaiser Chiefsistä, en ollut tuota nähnyt! Hyvää uutta vuotta sulle!

      Ps. Taisit tulla keskustassa vastaan yks päivä, ei ollut tarkoitus olla moikkaamatta, mutta tajusin niin myöhään, että sinähän se olet!

      1. Pete P. kommentoi:

        Katojoo, kävelen yleensä kaduilla niin aggre-moodissa (ulkona on kylmä ja haluan vain mahdollisimman nopeasti pois epämiellyttävyydestä sisälle lämpimään), etten tunnista ketään. Paitsi sen Munamies-”näyttelijän” näin yhtenä päivänä. Se ei tietenkään tosin tunne mua. Mutta sori ja ”moi” näin jälkikäteen ja onlinessa!

        1. Miia Miia kommentoi:

          ”Näyttelijän” :D

          Itse oletan aina, etten törmää keneenkään, kenet tunnistan/tunnen, siksi olin itse ihan tilanteen epätasalla kun etäisesti tuttu naama tulikin yhtäkkiä vastaan. Mutta moi vaan siis!

  2. Nimetön kommentoi:

    Jamie T, Manics, Kasabian, Damon ja Sleaford Mods kaikki laatukamaa. Jamien paras tuntui edelleen olevan debyytti, kun viimeksi kuuntelin koko tuotannon putkeen. Silti kunniakas ja tarpeellinen paluu kaverilta. Manicsin osalta kuulun varmaankin vähemmistöön, kun totean, että pidin Rewind the Filmistä enemmän kuin Futurologystä. Viimeksi mainittua vaivaa minun korviini hivenen se, että kaikesta vakuuttelusta huolimatta se on vähän liian tutun ja turvallisen kuuloista Manicsia. En silti valita, sillä viihdyttävä levyhän tuo on. Kasabianin kokopitkästä sen verran, että tuntui aluksi aikamoiselta pettymykseltä, pois lukien eez-eh. Annoin levylle kuitenkin hiljattain uuden mahdollisuuden, ja olipa onneksi parantunut merkittävästi muutamassa kuukaudessa.

    Muita kuuntelun arvoisia vuoden 2014 julkaisuja tekivät minusta ainakin Morrissey, Cheatahs, East India Youth, La Roux, Neneh Cherry, Eagulls, The Horrors, Perfect Pussy, The War on Drugs, Coves, Todd Terje, Ought, Royal Blood, Alt-J, Iceage, Ex Hex, Cloud Nothings, The Twilight Sad, Hookworms, Run the Jewels, DZ Deathrays, Ariel Pink, Death From Above 1979, St. Vincent, Antemasque ja Trümmer.

    Kuuntelumäärän perusteella ja luonnollisesti muutenkin oma valintani vuoden parhaaksi albumiksi olisi ehkä hivenen yllättäen The Horrorsin Luminous. Yllättäen lähinnä siksi, että en ole havainnut levyä hehkutettavan erityisesti, eikä sitä taida pahemmin näkyä vuoden parhaat -listoilla. Itse tykkäsin ja tykkään edelleen paljon. Samoin vuoden biisi voisi minun puolestani olla I See You.

    Sleaford Modsista vielä sen verran, että ymmärrän periaatteessa Peten kommentin Biisittömyydestä. Toisaalta voisin ottaa tältä osin vertailukohteeksi vaikkapa klassikkoyhtye The Fallin, jolla ei monen mielestä mammuttikatalogista huolimatta ole oikeastaan yhtään kunnon Biisiä. Silti bändillä on oma vankka kannattajakuntansa, joka ymmärtää Mark-sedän nerokkuuden. Kuulun itsekin niihin, joiden korviin koko The Fall -tuotanto on luokkaa parasta ikinä missään ‒ uniikkia, anarkistista, helkkarin hauskaa ja aina…The Fallia. Sleaford Modsista tuskin on näillä tietämillä uudeksi The Falliksi, mutta minun korviini niiden touhussa on jonkin verran samaa idea- ja asennetasolla. Kuulin vastikään Modsien aiemmasta levytyshistoriasta kootun Retweeted-albumin ja ihmettelin heti, miten ihmeessä duo ei breikannut jo kauan sitten. Voisiko johtopäätös olla se, että jos Modsista tykkää, niin todennäköisesti siitä tykkää ihan koko tuotannon mitassa? Päinvastaisessa tapauksessa mainittu Biisittömyys voi, liiankin sensaatiohakuisiksi äityvien medialausuntojen ohella, olla ainoa, mitä tästä on kerrottavaa.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Kiitos ajatuksen jakamisesta! Tuossa listassasi on paljon juttuja, joihin en ole tutustunut lainkaan, taidan pöyhiä sitä vähän vuoden alun kunniaksi. Voisin heittää listalle vielä mukaan Mark Morrissin (The Bluetonesin laulaja) A Flash of Darkness ja tietty Inspiral Carpetsin viimeisin. Ja erityisesti ilostuttaa tietty se jos Jamie T:n aiemmista löytyy tuota kolmatta kirkkaampi helmi, olen tyypin suhteen tosiaan super myöhäisherännäinen!

      Yks juttu, mitä en oppinut vieläkään vuonna 2014: hurmaantumaan The Horrorsista. Tavallaan siinä on potentiaalia vaikka rakkauteen asti, mutta lopulta en kuitenkaan koskaan jaksa sitä kuunnella. Ehkä se vain tarvitsee lisää mahdollisuuksia. Mutta olen ihan samaa mieltä siinä, että tuo uusin ei ole saanut lainkaan sellaista huomiota kuin olis odottaanut! Veikkaan, että enemmän kuin levyn hyvyydestä/huonoudesta, on kyse siitä, että isossa määrin maailmaa kiinnosti tänä vuonna muut jutut. En tiedä!

      Kasabianin levyn kans mulla oli kans vähän ongelmia. eez-eh tarttui heti ja levykin kiinnosti ja kiinnostaa, mutta käytännössä kuuntelu jäi yllättävän vähälle. Kesällä se tuntui liian tunkkaiselta ja syksyllä tuli varmaan jotain muuta. Jotain mulle haastavaa levyssä on, vaikka periaatteessa siitä pidänkin. Manicsistä hurmaantuminen on osittain ysteeri. Levystä on toki pidetty yleisestikin, mutta jotenkin oeln aistinut, että useimpiin verrattuna pidän siitä erityisen paljon. Hullaannuin hulluna toki myös Rewind the Filmistä enkä oikein osaa vertailla noita kahta hyvyydessä. Upea parivaljakko!

      Ja vielä tuosta Sleaford Modsista – hienosti analysoitu! Olen samoilla linjoilla. Lähtökohtaisesti en pidä yhtyeen juttuna biisejä. Kyse on jostaon kokonaisesta jutusta, monien asioiden ja ykistyiskohtien (musiikillisten ja ei-musiikillisten) summasta ja sekamelskasta, josta mahdollisesti tykkää tai ei. Biisejä kaipaaville ja hömelöä sensaatiohakuisuutta karttaville touhu ei välttämättä kovin kiinnostavalta vaikuta.

  3. Nimetön kommentoi:

    Saa nähdä, mitä lopulta pidät Jamien debyytistä. Se on on myöhempään tuotantoon verrattuna jonkin verran hopimpi, selkeästi enemmän riskejä ottavampi ja muutenkin musiikillisesti melkoisen rönsyilevä, hyvällä tavalla kylläkin. Minusta se on myös edelleen yksi parhaista 2000-luvun brittituotoksista. Kaksi myöhempää levyä on sangen hyviä myös, mutta niissä ei ole kuin hetkittäin vastaavaa iloittelua kuin debyssä parhaimmillaan. Lisäksi toki debyltä löytyy minusta edelleen Jamien paras yksittäinen kipale, Sheila.

    Vielä Sleaford Modsista sen verran, että kyllä minusta niillä on ihan joku kymmenkunta ässäbiisiä. Muun muassa siinä mielessä tässä ei minulle ole kysymys pelkästään ilmiöstä vailla musiikillisia ansioita. Vaikea uskoa, että tästä enemmän innostuva muutenkaan perustaa innostuksensa ensisijaisesti Twitter-möläytyksiin tai ainoastaan siihen, että näillä on korostuneesti tuollainen kadunlädin meininki. Näiden huumori on osittain vähän turhan tarkoitushakuista ja arvattavaa, mutta kyllä silti myönnän hörähtäneeni muun muassa Jobseeker-sinkun kannessa peukuttelevalle Noel Gallagherille.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Nyt melko intensiivisen kuuntelun jälkeen voin sanoa, että tykkään Jamien debyytistä kovasti. Oikeastaan se tuntuu just siltä, miltä tyypin musiikin jotenkin haluankin/toivonkin/oletankin kuulostavan: monipuoliselta, ajatellulta, mutta silti aidolta ja ei liian silotellulta. Ja jotenkin sillai hyvällä tavalla genrettömältä tai ainakin vaikeasti määriteltävältä. Jamie T:ltä? Kuten hienosti kitetit: musiikillisesti melkoisen rönsyilevä, mutta huikeall tavalla.

      Tuo Sleaford Mods, niin. Biisejä ja musikaalisuutta toki. Ajattelen kuitenkin myös, että tuo genre tai maailma ei ole sellainen, missä ansioidutaan biiseillä sillä tavalla musiikillisessa mielessä kuin ”melodia”, ”sointukulku”, ”kertsi” jne. Musiikkia ja musiikillisia ansoita tässä on toki kyllä, eikä missään nimessä kyseessä ole mullekaan pelkkä hype. En itse koe mielekkääksi tarkastella yhtyeen hyvyyttä hyvien biisien kautta, se ei jotenkin minulle toimi mittarina tässä. En osaa janota yhtyeeltä hyviä kappaleita samalla tavalla kuin popyhtyeiltä. Modseissa on mulle kyse enemmän kokonaisuudesta – sanomasta, asenteesta, tunnelmasta – kuin mieleenpainuvista yksittäisistä biiseistä. Tämä siis ihan vain selventäään sitä, mitä tarkoitin, kun puhuin yhtyeestä ja ns. hyvien biisien tarpeettomuudesta. En siis tarkoittanut sillä musiikillisten ansoiden tarpeettomuutta, saati puutetta. :D Aaaah olisinko voinut olla vielä vähän kryptisempi :D

        1. Pete P. kommentoi:

          (*viha)

        2. Miia Miia kommentoi:

          :D Kyllähän yhteinen viha yhdistää…

  4. Nimetön kommentoi:

    Kiva kuulla hyvistä kokemuksista Jamien debyytin parissa. Se on kestänyt aikaa ja intensiivistä kuuntelua itselläni erinomaisesti, minkä vuoksi arvostan sen aina vaan korkeammalle miettiessäni viimeisen 15 vuoden brittipoppailuja. Salvador, Calm Down Dearest, Operation, Sheila, Pacemaker, If You Got The Money, Alicia Quays,… No joo, koko levy on hauska, kekseliäs ja rohkea. Niin paljon kuin rakastankin keskitien brittikitaraindietä, niin silti, tai sitä suuremmalla syyllä, mahtavaa todeta Jamien kohdalla, että vain ja ainoastaan brittiläiseltä kuulostavaa huippumusaa voi tehdä myös aivan omilla ehdoillaan. Hei, sitten vaan kakkoslevyn kimppuun! Vaikea uskoa, että petyt, sillä se on kyllä ihan yhtä laadukasta kamaa kuin muukin nyt jo tuntemasi tuotanto.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Kiitos tästä! Se, mitä tämä muutaman kuukauden mittainen Jamie-rakkauteni on opettanut niin sen, että huh, arvostan tyyppiä. Ennakkoluulotonta omien visioiden toteuttamista, helppo ihailla!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.