Vuonna 2010 olin höpsöhkö opiskelija ja brittipop-wannabe, joka kirjoitti blogia nimeltä i’m happy to be here tonight. Blogin nimi oli tietysti lainattu suosikkiyhtyeen suosikkikappaleesta. Rakastuin joka viikko johonkin popparinretkuun. Joskus tosielämässä, joskus päänsisäisessä brittipoppimaailmassa. Sen lisäksi, että olin suuren osan elämästäni saavuttamattoman rakkauden tai saavutetun rakkaudettomuuden vuoksi sydän verellä, olin myös yksinäinen. Käytin liki kaiken sydänsurkeilusta liikenevän energiani uusien bändirakkauksien – eli jonkinlaisen elämänsisällön – löytämiseen.

Ja kaikesta tuosta kirjoitin tietenkin sinne blogiin.

(Onko mikään muuttunut?!)

Vuosi 2010 tuo minulle mieleen brittiyhtyeen nimeltä Brother, joka oli hetken aikaa minun elämäni tärkein sisältö. Tarina on tuttu ja kovin miiamainen: näin, kuulin, rakastuin. Yhtyeessä oli kaikki, mistä hurmaannuin: super söpöjä poikia, kivoja vaatteita, Liam Gallagherilta omittua lesoilua, asennetta ja olemusta, aurinkolaseja, moppitukkia, Noel-kitaroita, la la laa:ta ja noin miljoona kertaa aiemmin sävellettyjä brittipopkappaleita, toki hyviä sellaisia. Oli legendaarinen Stephen Street tuottajana.

Tykkäykseni Darling Buds Of May -kappaletta kohtaan oli joskus niin äärimmäistä, että se sattui. Olin varma, että Brother muuttaa maailman, käynnistää uuden brittipoppihurmoksen, tulee keikalle Suomeen ja rakastuu minuun. Koko bändi. Tai edes joku niistä, pliis.

No ei ihan muuttanut saati rakastunut. Famous First Words -debyyttilevyn, pikkuruisen hypen sekä suuren uhoamisen ja vouhkaamisen (ja nimen vaihtamisen Viva Brotheriksi) jälkeen yhtye katosi. Hävisi. Lopetti. Olin ihan saakelin vihainen.

Oli jätetty olo.

Muutama päivä sitten Brother tuli jotain todella outoa ja modernia internet-reittiä vastaan. Ei kadonneena, vaan olemassa olevana, aktivoituneena. Uusi single ja keikkasuunnitelmat seuranaan! Levykin ilmestyy ihan pian. No miltä nyt tuntuu? No ihan hyvältä! Yhtye kuulostaa toki eriltä kuin seitsemän vuotta sitten, överistä brittipoppilarpista on kasvettu yli ja se on ok, kaikkihan me tässä ollaan aikuistuttu. Ja vaikka en kymmenen vuoden takaisella hurmoksella tähän nyt suhtaudukaan, niin kyllä tämä singlekappale Womankind biisinä kelpo on. Vuoden 2010 Brotheria aikuisempi ja isompi, soundillisesti monipuolisempi ja modernimpi. Lopputuloksena toteutus, joka vie jonnekin Blossomsin harjoittaman tämän päivän kitarapopin ja indien seuraan.

”You are invite to the second chapter”, kirjoitti yhtye Facebook-sivullaa.