Brittiyhtye The Rifles ilmoitti julkaisevansa uuden albumin. Big Life ilmestyy 19. elokuuta ja on yhtyeen viides levy. Debyytistä taitaa olla epäuskoiset kymmenen vuotta.

Ajattelen nykyisin, että The Rifles on jonkinlainen selviytyjäyhtye. Indie survivors. 2000-luvun puolivälissä, kun The Rifles julkaisi ensilevyään, oli tällainen perisimppeli kitararenkuttelu normi. Yksi nuorison – ja NME:n – laajasti fiilistelemistä jutuista, noh genreistä. Kitarat olivat jo hetken aikaa olleet taas cooleja, kiitos The Strokesin ja The Libertinesin. Kitarayhtyeitä tuli ja niitä myös meni. Oli The Ordinary Boys, oli Pigeon Detectives, oli Razorlight.

90-luvulla kitaramusiikin voittokulkua kutsuttiin brittipopiksi, tämä 2000-luvun alkuvuosien hurmos on saanut nimekseen landfill indie.

Jokaisesta musiikillisesti yhtenäisestä ajanjaksosta tai skenestä taitaa aina löytyä pari yhtyettä, jotka vielä hurmoksen laannuttua jäävät sinnikkäästi marginaaliin toteuttamaan juttuuaan. 90-luvun olennaisista brittipopyhtyeistä esimerkiksi The Bluetones pysyi jutulleen uskollisena ja julkaisi 2000-luvun ensikymmenellä, kaukana brittipophuumasta vielä neljä mainiota albumia. Samalla tavalla The Rifles päätti selvitä suuren yleisön mielenkiinnon hiipumisesta ja olla vähän enemmän kuin parin albumin kokoinen ajankuva.

Olen aina pitänyt The Riflesistä paljon. Minusta se on useita landfill indieksi nimettyjä yhtyeitä kiinnostavampi ja persoonallisempi. Erilaisempikin jotankin, en tiedä miksi. Ehkä siitä syystä, että se on pitkän uransa vuoksi saanut itsensä näyttäytymään musiikillisesti vivahteikaampana. Oikestaan The Rifles onkin jollain tavalla vahvasti brittiläisen musiikkihistorian (ei siis ainoastaan vuoden 2006) kuuloinen ja ehkä siksi jotenkin ajattomampi ja klassisempi kuin useat. Näin erityisesti viimeisillä levyillään.

Tässä viisi syytä rakastaa yhtyettä, yhä vain.

1. Local Boy (2006). Kappale on hyvä, minkä lisäksi se on hieno ajankuva vuodesta 2006 (kuin myös tämä biisi). Koulukirjaesimerkki siitä renkutusindiestä, mitä briteissä tuohon aikaan tehtiin paljon. Kappale on myös äärimmäisen havainnollistava selvitys sille, mitä tarkoitan, kun puhun pubi-indiestä tai lädi-indiestä. Tässä biisissä on paljon, paljon minun nuoruutta.

2. Peace & Quiet (2005/2006). Jälleen alkuaikojen The Riflesiä. Kappale ilmestyi ensin demoversiona vuonna 2005 ja uudelleenjulkaistuna singlenä vuotta myöhemmin. Ajalle ominainen kitarasoundi, hoilottava lädilaulu ja simppeli, nätti melodia. Toimii mulle aina.

3. Sometimes (2009). Yksi yhtyeen kakkoslevyn parhaista. Jälleen näennäisesti todella simppeli kappale, jonka melodinen mieleenpainuvuus on huippuluokkaa. Näitä koukuttavia kertosäkeitä minulla on ikävä.

4. Sweetest Thing (2011). Pidin tästä laulusta tosi paljon, kun se ilmestyi vuonna 2011. Kappale on vähän erilaista The Riflesiä, laulajaksi on valikoitunut kitaristina ja taustalaulajana vaikuttava Lucas Crowther. Biisissä tuntuu hyvin juuri se, kuinka yhtye oli vuoteen 2011 mennessä vähän aikuistunut ja kypsynyt. Suoraviivaiseen debyyttiin verrattuna albumissa on enemmän ajatusta ja monimuotoisuutta. Niin kuin vaikka juuri Sweetest Thing -kappaleen pieni psykedelia, josta tykkään tosi paljon.

5. Tangled Up In Love (2011). Seesteinen ja musiikillisesti kypsynyt The Rifles taas. Kliseemäinen ajankuva on karissut pois ja yhtye kuulostaa hyvällä tavalla ajattomalta kitarayhtyeeltä. Helpotti vuonna 2011 brittipopin kaipuussa.