Tässä kaksi uutta kappaletta, joita yhdistää se, että niissä molemmissa esittäjä on kovasti itsensä kuuloinen.

Jos olet lukenut blogiani useamman vuoden, muistat ehkä, kun hehkutin DMA’sin mielenkiintoisimmaksi uudeksi brittipopiksi. Australialaisyhtye julkaisi pari vuotta sitten mainion ep:n ja vähän sen perään myös kelpo debyytin. Noita julkaisuja seurasi tiivis keikkatahti, sillä minun lisäksi myös Britit ihastuivat kovasti yhtyeen ysäriestetiikaan ja Oasis-kumarteluihin.

Nyt yhtye on kuitenkin viimein ehtinyt julkaista myös uutta materiaalia: Dawning enteilee debyytille kivaa ja luontevaa jatkoa. Listalle!

Embrace on ollut suuri suosikkini jo melkein 20 vuoden ajan. Yhtyeen ihan ensimmäinen merkitys ja tehtävä minun elämässä oli täyttää se kitaramusiikin aukko ja tyhjyyden tunne, jotka brittipopin kuihtumisesta 90-luvun lopulla seurasivat. Vuoden 1998 The Good Will Out -albumi on minusta yksi kaikkien aikojen hienoimpia debyyttejä ja post-brittipopin olennaisia albumikokonaisuuksia. Sittemmin yhtye on toiminut sellaisena turvallisena ja ikuisesti toimivana omana klassikkona.

Vaikka Embrace onkin ikääntyessään menettänyt särmäänsä, nuoruuden kipinää ja erityisyyttään, niin ei se koskaan mikään luokottoman huono ole ollut. Toki viimeiset tekemiset hukkuvat vähän hajuttomina ja mauttomina jonnekin keskinkertaisen stadionrockin ja kitaramusiikin massaan, mutta siltikin yhtyeen olemassa olo on minusta kunnioitettava ja sympatiaa herättävä juttu. Usko omaan tekemiseen ja itselle uskollisena pysyminen – aina kiehtovaa!

The Finish Line ei ole Embracea parhaimmillaan, ne vuodet, jolloin yhtye pystyi tallentamaan biiseihinsä erityistä taikaa, ovat ehkä jo takana. Mutta aikuis-Embracen kontekstissa tämä on ihan sievä ja hyvä.

Ja syys-.

Äärimmäisen embracemäinen sovitus, tunnelma – ja videoikin. Katso vaikka tämä Gravity jotain 10 vuoden takaa. Aika vähän on muuttunut.