Unohtuneet levysuosikit: The Music – The Music

Syksyllä 2002 leedsiläinen The Music oli minulle hetken aikaa huikein juttu sitten brittipopin. Olin juuri aloittelemassa välivuottani au pairina Lontoon luoteiskulmassa, kun yhtye tuli kera debyyttinsä ja pisti ryminäksi. Levy myi Briteissä suuria määriä.

Tuntemusteni mukaan brittiläisessä pop- ja rockmusiikissa hahmottui tuona syksynä pari isoa aallonharjaa: oli juuri kakkoslevyllään iiiiisosti läpi lyöneen Coldplayn bandwagon ja sitten sellainen The Libertinesin johdolla starttaileva kitaraindiehuuma. Toisin sanoen The Music oli kaukana trendikkäästä – ja juuri siksi niin cool. (Hullaannuin toki myös The Libertinesiin, joka oli tietty super cool.)

Yhtyeessä oli tuolloin jotain kiehtovaa. Joukko ”ihan tavallisen” näköisiä leedsiläisiä 19-vuotiaita nuorukaisia (olin todella vaikuttunut siitä, että yhtyeen jäsenet olivat kanssani ihan tasan samanikäisiä) tekemässä antaumuksella, tunteella ja vilpittömällä energialla jotain, mikä on äkkiseltään vaikea nimetä ja määritellä – yhtyeen ronskien kitaroiden ja tanssimusiikkimaisuuden yhdistelmä kuulosti uudelta ja jännältä. Pidin – ja pidän edelleen – siitä, että levyn tunnelma yhdistyy yhtä aikaa niin klubikulttuuriin kuin klassiseen rockiin. ”Led Zeppelin meets Screamadelica”, totesikin ystäväni näppärästi, kun yhtyeestä hänen kanssaan hetki sitten juttelin.

The Musicia kuunnellessa ja katsellessa en voi olla miettimättä myöskään alkuaikojen The Verveä, psykedeliaa ja mystiikkaa. Veikkaan, että syy löytyy laulaja Robert Harveyn ulkonäöstä, housuvalinnasta, oudosta karismasta sekä hmmm, transsimaisesta taikka uppoutuneesta olemuksesta, jotka kaikki tuovat mieleen nuoren Richard Ashcroftin. Ja kyllä vain, Harveyn kaiutetun laulun, ”the Octopus dance” -tanssin ja leveälahkeisten housujen yhdistelmä oli se juttu. Se ei ollut ainoastaan mystistä, vaan myös maagista.

Niin, ihanan vaikea genreyttää ja lokeroida.

Vuonna 2002 The Music -albumin hiteistä ainakin Getaway ja Take The Long Road And Walk It soivat kovasti Lontoon indieklubeilla. Noista nimenomaan Getaway oli tuolloin se, joka sai minut onnensekaisesti ja elämää rakastavasti liikkumaan. Juomaan vielä vähän lisää Bacardi Breezereitä ja Tescon votkaa, pussailemaan poikia, myöhästymään vikasta bussista ja nukkumaan lopun yön lentokentällä. Ylipäänsä olemaan 19-vuotias tyttö, joka on juuri päättänyt lukion ja päässyt Pellosta Lontooseen.

Ja kylläpä vain valehtelisin jos sanoisin, ettei se juuri nytkin, pitkästä pitkästä aikaa, veisi jalkoja alta.

Tai pistäisi niitä tanssimaan.

The Music -levy löytyy Spotifysta. Jos et ole koskaan ottanut levyä haltuun, suosittelen. Ja jos olet joskus ottanut, mutta minun tavoin levyn vähän niin kuin unohtanut, suosittelen palaamaan hetkeksi sen pariin. Debyytin jälkeen yhtye julkaisi vielä kaksi levyä, joista kakkoslevy Welcome to the North on vielä ihan kelpo. Yhtye hajosi vuonna 2011.

4 kommenttia kirjoitukseen Unohtuneet levysuosikit: The Music – The Music

  1. Pete P. kommentoi:

    Ostin kakkoslevyn joskus Free Record Shopin alesta, koska diggasin jossain määrin Freedom Fighters -biisistä, mutta en varmaan ole kuunnellut koko levyä kertaakaan. Joku Rob Harveyn lauluäänessä ja 2000-luvun alun kliinisessä Pro Tools -tuotantosoundissa tökkii vastaan.

    Harveyn touhut menivät myöhemmin melko mielenkiintoisiksi: sekoiluvaiheiden ja The Musicin lopettamisen jälkeen mies esiintyi The Streetsin viimeisellä levyllä ja perusti sitten Mike Skinnerin kanssa yhteisen bändin. Ko. bändi sai yhden NME:n kansijutun, mutta kannen kuvaan pääsi vain Skinner, ei Harvey. Vähän kiusallista.

    En siis halua missään dissata. Ymmärrän, että ihmiselle jotkin bändit / biisit / levyt ovat ”tärkeämpiä” kuin niiden ”pitäisi” (musiikillisilta ansioiltaan) olla.

    The Music taisi muuten lämmitellä Oasista joskus 2001/2. Lisäksi bändillä oli erittäin kova nimi, aika harvalla olisi pokkaa kutsua itseään Musiikiksi. :-P

    1. Miia Miia kommentoi:

      Saa ”dissata”. :)

      Mulle tämä ykköslevy oli tosiaan iso juttu, se oli sellainen nopea hurmosaalto, joka pyyhkäisi Britannian popmaailman yli ja siihen oli hienoa lähteä mukaan! Kakkoslevy sitten vähän pettymys, tosin ainakin NME (jos nyt on mikään meriitti) arvioi sen vielä runsain pistein. En ole kuunnellut sitä kakkoslevyä enää tyyliin kymmeneen vuoteen, en siis edes sen vertaa mitä tätä debyyttiä, jonka tosiaan jostain nyt keksin laittaa soimaan. Vuosien jälkeen tämänkin. Ja mulle Harveyn ääni oli just jotain jänskää ja taikaa!

      Tämän yhtyeen kans kävi tietty se, ettei se pystynyt enää toistamaan ykköslevyn saamaa kiitosta, hehkutusta ja suosiota kakkoslevyn kans ja homma lässähti nopsaa. Yhtye yritti hakea toiselle levylle vähän uuttaa suuntaa, muttei oikein onnistunut olemaa enää kiinnostava. Ja sitten se perus drugs drugs drugs ja masennus -kuvio, mikä varmaan kans vaikutti siihen, ettei yhtye saanut enää koottua itseään. Ja juttu levis ja loppui sitten viimein.

      Ja joo, yritin lueskella yhtyeestä ja levystä jotain vanhoja juttuja, mutta jos yhteen nimi on The Music ja levyn nimi on The Music, niin… luovutin.

  2. Pakahtuja kommentoi:

    Olinkin ihan täysin unohtanut The Musicin! Kiitos muistutuksesta! :)

    1. Miia Miia kommentoi:

      Oh, niinhän me kaikki… :) Kiitos sulle kun luit ja innostuit!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.