This is my Manics tell me yours

Samalla otsikolla on rakastettu Manic Street Preachersiä ennenkin. Mutta koska Manicsissä jos jossain on kyse eri kuulijoiden eri manicsista, on otsikko yhtyettä käsittelevälle kirjoittelulle mitä parhain.

Mitä parhain otsikko on myös siksi, että viime keskiviikkona oli taas tilaisuus miettiä, että mikä se minun Manicsini oikein on. Yhtye kun aloitti Pre-Futurology -kiertueensa Eurooppa-osion Helsingistä.

IMG_20140507_193819

Ja kuten aina hienojen ja tunteisiin vetoavien keikkojen aikana, myös tällä kertaa havainnot yhtyeestä olivat korkealuokkaista musiikkijournalismia.

Minun Manicsini on:

Sean Mooren soittohanskoja

Yksi yhtyeen keikkojen suurimmista jännitysmomenteista: onko rumpali Sean Moorella, anteeksi Sean Anthony Moorella (rakastan sitä, kuinka yhtye esittelee jäsenistönsä kokonaisin nimin) käsissään mustat (nahkaiset?) soittohanskat vai ei. Usein on, niin myös viikko sitten. Miestähän ei juuri rumpusetin takaa näy, joten vilahtelevat hansikkaat ovat suorastaan taikuutta.

Soittamatta jääneitä suosikkikappaleita

Love’s Sweet Exile, There by the Grace of God, Ready For Drowning, From Despair to Where, No Surface All Feeling, Roses In The Hospital… Aina niitä odottaa, mutta koskaan niitä ei tule. Ellei sitten ole kyse massiivista singlekokoelmaa juhlistavasta massiivikeikasta. Ehkä kymmenen vuoden ja jälleen yhden kokoelmalevyn kuluttua sitten.

Soitettuja suosikkikappaleita

Niin, The Circusissa yhtye yllätti Enola/Alone- ja Ocean Spray kappaleilla. Hämmennys oli äärimmäisen paljon onnensekaista.

Kummallisia uusia kappaleita

Minun Manicsinin uudet kappaleet kuulostavat aina aluksi vähän oudoilta ja epäilyttäviltä. Uudenlaista asennoitumista vaativilta. Viimeisimmän levyn ensimmäinen pala Rewind The Film oli aluksi vähän vieras, eikä tämä tulevan Futurology-albumin Europa Geht Durch Mich -kappalekaan ihan selvä peli vielä ole, vaikka kuulostikin livenä tiukalta. Mutta aina niihin lopulta, viimeistään osana levykokonaisutta ihastuu.

Duettoja jotka eivät ole duettoja

Minun Manicsini tekee duettoja, jotta voi kaapata ne sitten keikoilla niin sanotusti omiin nimiinsä.

Helsingissä ilman duettoparia kuultiin keikkavakkari ja levyllä Nina Perssonin kanssa jaettu Your Love Alone Is Not Enough sekä viimeisimmän albumin nimiraita Rewind the Film (levyllä vokaaleissa myös Richard Hawley). Omia keikkasuosikkejani ovat tietty myös Little Baby Nothing ja tällaisen This Is My Truth Tell Me Yours -koulukuntaa edustavan fanitytön muikeaksi saava Some Kind of Nothingness. Ja toki myös ihan ilman Traci Lordsia tai Echo & the Bunnymenin Ian McCullochia.

Richey-koulukuntalaisten sieluja hellivä Nicky Wire

Minun Manicsini on yhtä kuin Nicky Wire, joka miettii, ehtiköhän vuonna 1995 kadonnut Richey koskaan käydä bändin mukana Helsingissä/Kölnissä/missä milloinkin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Nicky puhuu bändikaveristaan sanoin greatest lyricist ever, heilahtavat fanityttöjen tiarat liikutuksesta. Upeaa seurattavaa.

James Dean Bradfield

Eräs ystäväni ja iso Manics-fani tiedusteli minulta kerran, että kuulunko Nicky Wire -lahkoon. En kuulu, kuulun James Dean Bradfield -lahkoon. JDB, mies, joka laulaa hiljaa lujaa. Herkästi rajusti. Yksi upeimmista laulajista ikinä.

2 kommenttia kirjoitukseen This is my Manics tell me yours

  1. June June kommentoi:

    Hahaa! Meiksi kuuluu kyllä Nicky Wire -lahkoon. Mutta ihkuja kaikki <3 <3 <3

  2. Miia Miia kommentoi:

    <3 Ymmärrän Nickyn lahkoon kuuluvia kyllä. Ja hei, sinun juttu ja KUVAT olivat aivan huikeita! Kiitti iso siitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.