The Stone Roses vuonna 2016. Alun tuttu kitara, tuttu kaikuisa laulu. Vieraalla tavalla suoraviivaisempi ja musiikillisesti tarmokkaampi ja pirteämpi kuin ennen. Rockimpi ja ronskimpi. Enemmän The Stone Roses vuonna 94 kuin 89. Enemmän The Seahorses.

Yhdentekevämpi, tavanomaisempi ja taiattomampi kuin mitä toivoimme, mutta silti minusta ihan tykättävä.

Riittävästi tarttuvaa ja tuttua. Sen verran uutta aikaa ja päivitettyä, ettei itsensä pastissiksi ryhdy. Tuntuu eri yhtyeeltä, eri uralta.

Ei tämä nyt ehkä ole juuri se laulu, joka maailmasta – tai Roses-katalogista –  puuttuu, mutta riittävän symppis, olkoon siis olemassa.

Päätin ottaa vastaan.