The Sherlocks taitaa olla tällä hetkellä ajankohtaisin uusi brittirockyhtye – debyyttilevy Live for the Moment ilmestyi 18. elokuuta ja meni ilmestymisviikollaan Britannian albumilistan sijalle kuusi.

Yleensä kirjoitan blogiin lähinnä asioista, joista todella tykkään, mutta nyt aion tehdä poikkeuksen. En nimittäin kauheasti innostu tästä yhtyeestä, josta minun  ehkä kuuluisi tykätä. Mutta ehkä joku teistä innostuu.

Minusta The Sherlocksin ongelma on tylsyys ja mitäänsanomattomuus. Se on hajuton ja mauton. Levyn kappaleet ovat keskinkertaisia ja mieleenpainumattomia, ja vaikka tekemisessä jollain tasolla ihan hyvä soitannallinen meno onkin, niin yksinkertaisesti tästä vain puuttuu erityisyys.

Minun korviini The Sherlock soi halvalta The Courteeners -yritelmältä – kuuntele vaikka Blue, jolla The Courteenersin maailma ehkä eniten soi. Yhtye jää kuitenkin kauas vertailukohtansa särmästä ja karismasta. Ei ole Liam Frayn lauluäänen charmia, ei kappaleiden tarttuvuutta, runollisuutta, romantiikkaa ja ainutlaatuista tunnetta. The Sherlocks ei myöskään pärjää esimerkiksi Catfish and The Bottlemenin debyytin poikamaiselle rockille ja kyseisen albumin melodisesti onnistuneille ja elämänmakuisille biiseille.

Tutun ja tarttuvan, mutta samalla erityisen rockin tekeminen on haastavaa, luulen. Pakkohan sen on, eihän tällainen ihan ok muuten nousisi albumilistan kärkipäähän, edes viikoski? Joskus, kun kitararockille vielä oli suurempi kysyntä ja korkeammat vaatimukset, olisi tämä yhtye kyllä jäänyt monen paremman jalkoihin, veikkaan.