The Coral on jälleen tekemässä jotain hienoa. Ainahan se!

Vaikka yhtyeen vuonna 2014 yllättäen julkaistu, vuonna 2006 äänitetty ja silloin julkaisematta jätetty The Curse of Love -albumi olikin hyvä ja hieno lisä yhtyeen tuotantoon, odotan tätä uuden uutta The Coralia nyt kyllä aika erilaisella jännityksellä. Uusi Chasing The Tail Of A Dream -kappale ainakin kuulostaa huikealta – ja kiehtovan itsevarmalta, kiitos ronskin psykedelian. Mikään hissukka välialbumi sieltä ei selvästikään ole tulossa.

Olen aina pitänyt liverpoolilaista The Coralia jotenkin todella uniikkina yhtyeenä. Se tekee sellaisella omalla hiljaisella tavallaan huikeita musiikillisia levykokonaisuuksia, vuodesta toiseen. Yhtye ei pidä meteliä itsestään, ei koreile tai kukkoile, vaan fokus tuntuu olevan musiikillisessa ilmaisussa, musiikillisten visioiden toteuttamisessa. Jotenkin yhtye on onnistunut pysymään riippumattomana. Ajasta, paikasta, trendeistä, odotuksista. Sillä on selkeästi oma juttunsa ja identiteettinsä, mutta silti se osaa yllättää, herättää aina uuden kiinnostuksen.

Jollain jännällä tavalla The Coralissa on jotain vähän vinksallaan. Hyvällä tavalla. Vähän outolintua. Visionäärejä ja musiikillisia ajattettelijoita taitavat olla.

The Coralin kahdeksas studioalbumi Distance Inbetween ilmestyy 4.3.

Ps. Minulle tuli tuosta Chasing The Tail Of A Dream -kappaleesta mieleen tämä Miles Kanen debyyttisoolon biisi. Vaikka Kanen kappale tuota The Coralin esiintuloa kesympi ja viattomampi onkin, kuulen kaikuja samanlaisista valinnoista ja näkemyksistä menneen suhteen, 60-luvun. Ehkä se on tuo ratsastuskomppi, joka lähti tuota ajatusta synnyttämään.