Yhdekesän päivää Liam Gallagherin Tall Ship Races Music Festivalin keikkaan Turussa. Siihen asti: Liam päivässä.

***

Päivä 2/10: Looks like a shit house anyway

Cool Britannia -vuosista ja brittipopista ei voi puhua mainitsematta työväenpuolueen entistä pääministeriä Tony Blairia.

Vuonna 1997, työväenpuolueen vaalivoiton jälkeen Tony Blair kutsui Noel Gallagherin ja Creation-pomon Alan McGeen Downing Streetille kampanjajuhliinsa. Myös Noelin silloinen vaimo Meg Matthews oli mukana. Olennainen osa työväenpuolueen vaalikampanjaa oli ollut taiteilijoiden ja artistien kosiskelu. Rokkimyönteinen ja -taustainen Blair sai puolelleen nuoret ja luovat, uuden työväenpuolueen johdolla olisi aika rakentaa raikas ja reilu uusi Britannia. Lehdistössä puhuttiin jopa New Labourin ja Cool Britannian välisestä ”rakkaussuhteesta” ja rock’n’roll -hallituksesta.

Politiikan ja rockin rakkaus herätti tietysti myös ristiriitaisia tunteita. Esimerkiksi Sleeper-yhtyeen laulaja Louise Wener on kritsoinut suuresti sitä, kuinka Noel otti kutsun vastaan ja veljeili pääministerin kanssa. Sielun ja rock-fiiliksen myymistäkö? Rockin vastavirtaisuuden ja autotomian menettämistä?

Tavallaan tuo ajatus liittyy vahvasti siihen, missä brittipopin aikajanalla mentiin tuolloin, vuonna 1997. Kaikki oli mennyt jo yli ja överiksi, yhdenlainen lakipiste oli saavutettu. Brittipop oli kaikkialla. Yleisesti Noelin vierailua Downing Streetillä pidetäänkin yhtenä naulana brittipopin arkussa. Yhden aikakauden loppuna. Kun vierailuun yhdistää Oasiksen Be Here Now -albumin överiyden, oli selvää, että tämän enempää indienä alkunsa saanut movement ei enää kestä.

Ajatus siitä, että Noelin retki pääministerin lukaaliin olisi tappanut rock’n’rollin ja luonut kuvan sieluttomuudesta ja poliittisen pelailun ja laskelmoinnin ujuttautumisesta rockiin, on kuitenkin vain yksi tapa nähdä tuo episodi.

Esimerksiksi kirjailija Irvine Welsh ei pidä tapahtumaa varsinaisesti käännekohtana, vaan lähinnä vain ajankuvana. Hän on todennut, että Tony Blairin rockilla ratsastelu ja Noelin vierailu eivät tappaneet brittipoppia, vaan ennemminkin toimivat sen yhtenä määrittäjänä. Welshin mielestään brittipopissa nimittäin ei koskaan ollutkaan kyse indiestä tai undergroundista, vaan nimenomaan markkinavetoisesta populaari-ilmiöstä. Mainstreamista.

Ja tottahan se on, että Damon Albarnin vuonna 1993 kehittämästä brittipop-ajatuksesta oli vuoteen 1997 mennessä tullut hallituksenkin hyväksymä vientituote, tietynlainen teollisuudenala. Brittipoppi. Indiestä valtavirtaa, Blurin nokkelasta ja abstraktista ajatuksesta Oasiksen määrittämä koko kansa musiikkityyli tiettyine maneereineen, vaatetyyleineen ja musiikillisine ratkaisuineen. Brittipopista oli tullut yhtä kuin oasiksenkaltainen kitaramusiikki.

Ehkä juuri tästä syystä Downing Streetillä nähtiin Gallagher, ei Albarn.

***

Vuonna 1997 brittipop kuului kaikkialla ja se kuului kaikille. Sen sijaan Downin Streetin bileet eivät kuuluneet kaikille – Liam ei saanut sinne kutsua.

”Were you invited to number 10 Downing Street?”

”No. And I wouldn’t have gone anyway. — Looks like a shit house anyway so why go there”.

Klassista Liamia, klassista rock’n’rollia, johon ei todellakaan ole sekoittunut politiikkaa.

Pätkä dokkarista Live Forever: The Rise and Fall of Brit Pop (2003)