Sometimes it happens feelings die

Päivän levy on ollut Ashin Free All Angels. Ikisuosikki ja yksi isoimmista identiteettini rakentajista.

Tuskin mitkään käytössämme olevat rakastamisverbit pystyvät riittävän hyvin kiteyttämään sitä rakkauden määrää, mitä tunsin Tim Wheeleriä kohtaan levyn ilmestyessä keväällä 2001. Lähimmäksi totuutta intensiteetin kuvailussa päästään varmaankin toteamalla, että rakastin Tim Wheeleriä tuolloin niin paljon kuin 18-vuotias tyttö voi sinusta ja minusta laulavaa rokkitähteä ja idoliaan rakastaa.

Kun yhtälöön lisätään vielä ne ihailevat katseet, joilla kitaristi Charlotte Hatherleyta tarkkailin, voi todellakin puhua vaikuttavasta musiikkikokemuksesta.

Miksi juuri Free All Angels? Eikä vaikka sitä edeltävä Nu-Clear Sounds -albumi? Tai 1977? No nekin toki. Mutta Free All Angels koska se on erityisen paljon isoin kertosäkein ja huikein melodioin sekä tunteisiin vetoavin brittipopjousin somisteltu levy. Ja koska sillä lauletaan rakkausjutuista. Erityisen paljon.

Ja kaikki, jotka ovat joskus olleet 18-vuotiaita tyttöjä, tietävät, mikä vaikutus ihmiseen voi olla sillä, kun söpö 24-vuotias popparipoika laulaa You have always been a thorn in their side, but to me you’re a shining light.

Tai:

I miss your warm skin, beside me at night
I miss your flesh, in the dawn light
Sometimes, sometimes

Sometimes it happens feelings die
Whole years are lost in the blink of an eye

Se saa toivomaan sydänsuruja. Ja seurustelua vain jotta voisi erota ja kuunnella, kuinka Tim laulaa juuri minulle ja minusta. Se saa tuntemaan vähän liian isosti suhteessa elämänkokemukseen sekä olemaan mustasukkainen Nicolelle.

Jos jotain haluaisin tuolle nuorelle tytölle sanoa, olisi se, että ole huoletta, aikuisuus toteuttaa kyllä toiveesi. Et ehkä saa Tim Wheeleriä, mutta kuolevia tunteita, ikävää ja niitä sydänsuruja kyllä.

17 kommenttia kirjoitukseen Sometimes it happens feelings die

  1. Jools kommentoi:

    Ash, ASh, ASH! Ei mulla muuta. Noh, ”Shining Light”, ”Girl From Mars” ja ”Kung-Fu” ovat välillä maailman parhaita biisejä ikinä. Charlotte on ihana.

    1. Miia Miia kommentoi:

      ASH! Joo-o! Ja Goldfinger ja Theres A Star ja ja ja… Värähdyttäviä kappaleita ja kyllä, välillä ihan parhaita.

      Olisin halunnut olla Charlotte.

  2. Visa Visa kommentoi:

    Olen aina ollut hyvin kaikenlaista musiikkia sietävä ja moneen taipuva, mutta silloin yläaste-/lukioaikoina (tulikos se levy ’96 vai ’97?) Oh Yeah oli jotain aivan sietämätöntä ja kamalaa. Koska Damon ja Liam ja kumppanit olivat tehneet asioita jo coolisti, eikä Oh Yeah onnistunut kuin ärsyttämään pikkuhiljaa triphopiin hurahtanutta angsteilijaa. Noooooh, sittemmin kyllä esim. Goldfinger on osoittautunut ihan hyväksi biisiksi.

  3. Visa Visa kommentoi:

    Ja siis aivan, tässähän on selkeä syy, mistä tämä Ash-kompleksi johtuu: en ole koskaan elämässäni ollut 18-vuotias tyttö!

    1. Miia Miia kommentoi:

      :D Onneksi et! Olet säästynyt paljolta pahalta. En tiedä, ihmiset kuuntelevat musiikkia niin eri tavoin. Mulle Ash on tarjonnut kaikkea sitä, mitä popmusiikilta olen kaivannut. Varmaan, vaikka olisin ollut jotain muutakin kuin tyttö! Jotenkin tässä liikutaan minusta sellaisten sukupuolesta ja iästä riippumattomien popuniversaalien äärellä että huh. Tai niin luulin :)

      Erityisesti juuri Free All Angels on jotenkin NIIN kitarapop, että heikottaa! Siis se ihanuus.

  4. Jools kommentoi:

    En minäkään ole ollut tyttö, 18-vuotias kylläkin. Mutta hyvät kertosäkeet ja melodiat kiinnostaa aina. Ulkomusiikilliset seikat plussaa. Ja cover Star Wars:n Cantina bandistä: http://www.youtube.com/watch?v=T26g7Uax-JM

    1. Visa Visa kommentoi:

      Hauska coveri! Oli pakko laittaa Ash työnteon taustalle soimaan. En muistanutkaan, että bändi oli näin surinakitaravoittoista, ei hullumpaa.

    2. Miia Miia kommentoi:

      Jools, hyvät kertosäkeet ja melodiat – kyllä! Kuten ylhäällä totesinkin, minusta Free All Angels erityisesti on jotenkin sellaisella universaalilla tavalla pop. Melkein kliseisellä. Minun poptajuuni tuollainen vain sujahtaa ihan täysin. Huikea levy.

      Ja hitto, säikähdin cover-sanan nähdessäni, että nyt täällä jaellaan jo sitä Annie Lennoxin Shining Light -coveria… :D (http://www.youtube.com/watch?v=OfJeQDkz4JU&feature=kp)

  5. Ilpo kommentoi:

    Huh..! olipa vahva kirjoitus. Saisi varmasti Herra Wheelerin hiljenemään vaikutuksesta, mikäli hän tämän kirjoituksen saisi tietoonsa.

    Minutkin se sai lukemisen jälkeen pohtimaan, tohtiiko tähän sanoa mitään.. Sanonpa nyt kuitenkin, asian vierestä, kuten tapanani on..

    Kiehtova on se tapa, miten yksittäinen kappale voi saada sinut tuntemaan tunneskaalan täysin eri ääripäitä, riippuen elämäntilanteesta missä milläkin kuuntelu kerralla olet. Sama kappale kuunneltuna mielentilassa, kun mitkään rakastamisverbit, eikä edes niiden fyysiset ilmentymät riitä kuvailemaan sitä, mitä tunnet jotakuta toista kohtaan. Tai sen samaisen kappaleen välittämät tunteet, kuunneltuna tunteiden loputtua, tyhjyyden astutta niiden tilalle, lohduttomana, yksin..

    Kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri tästä syystä, jatkan kuuntelua. Vuodesta toiseen. Nuoruudesta aikuisuuteen, välillä yksin, välillä jonkun kanssa. vuoroin iloisena ja vuoroin surullisena. Sillä suuresti ovat elämääni vaikuttaneet, nämä mahtavat kuolevien tunteiden tulkit.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Kiitti Ilpo! Mutta vahva on levykin! Eipä siitä paljoa merkityksettömämpää tekstiä VOI kirjoittaa. Ai että.

      Ja tohtii! Aina tohtii sanoa! MInusta hienoa hyvässä popmusiikissa on juuri tuo mukana kulkeminen. Se että samat biisit ja jutut kuulostavat erilaislta eri elämäntilanteissa. Tarjoavat eri juttuja. Yleensä lohtua, mutta usein erilaista sellaista.

      Mulla ei esim. ole koskaan ollut sellaista superhyvää ja läheistä ystävää, jolle olisin voinut täysin avautua tai purkaa vaikkapa ihmissuhde- tai rakkaushuoleni. Olen ihan surutta käsitellyt (tai joskus tukahduttanut) ne itsekseni musiikkia kuunnellen :D Oikeastaan parempaa ystävää en ole osannut edes kaivata.

  6. Jools kommentoi:

    Visa: Testaa vielä ”Taken Out”, niin eiköhän sut vielä saada käännytettyä ;)

    1. Miia Miia kommentoi:

      Oh, Ash goes heavy-Elastica! Kannatan.

    2. Visa Visa kommentoi:

      Ei pöllömpää! Fiiliksen puolesta vähän kuin Stone Temple Pilotsin tylympien rokkijuttujen vielä tylympi ja rujompi versio. Kuulostaa hyvältä! Kyllä mä bändille järjettömän arvovaltaisen hyväksyntäni taidan pikkuhiljaa antaa.

      1. Jools kommentoi:

        Ja just lähti soimaan STP:n ”Big Bang Baby”.

  7. June June kommentoi:

    Olin viikonlopun pimennossa, ja missasin tän postauksen täysin! VÄÄRYYS.

    Free All Angels on kyllä mullekin THE Ash-levy, vaikka Oh Yeah on yksittäisenä biisinä rakkain.

  8. Hal-Jo kommentoi:

    Ashin kuuntelu oli osa minunkin teinivuosiani, ja myöhemminkin bändin vaiheita on tullut seurattua kohtuullisen tiiviisti. Free All Angels on kyllä tymäkkä albumi, varmaankin bändin paras kokonaisuus. Mitä nyt Candyssä on niin rutkasti makeutusaineita, että huolestun verensokeriarvoistani. :-)

    Tim Wheelerin melodiavainu on kyllä loistava. Tuolloin kolmen ekan levyn aikaan Ashin b-puoletkin tursui laadukasta materiaalia – tuttu juttu monen brittipop-suosikin osalta. Ilokseni Ash ja Wheeler olivat hyvässä vedossa muutaman vuoden takaisella singlesarjallakin. Mulle Arcadia-biisistä on jo muodostunut yksi keskeisistä Ash-klassikoista.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Ah, Candy! Siinä on kyllä imelyyttä – mutta toimii mulle kyllä sekin :) Ja biisin kertsin brittipopkomppi, ai ai.

      Free All Angelsillä yhtye ehkä vähän aikuistui ja harmonistui. Menettämättä kuitenkaan sellaista nuoruuden vimmaa. Tykkään siitä, että levyllä ei vain paahdeta menemään, vaan huomiota on kiinnitetty nyanseeihin ja sovituksiin. Mutta toki rakastan sitä edeltäviäkin!

      Arcadia on vänkä biisi. En ehkä isoksi suosikikseni voi sanoa, mutta onhan se hienon lennokas. Ja kertsi, ai, hyvin lähtee!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.