Soittolista: Vuonna 2013

Olen kuunnellut tänä vuonna enemmän uutta musiikkia kuin ehkä ikinä sitten 90-luvun. Välillä olen jopa miettinyt, että laiminlyönkö nyt jotenkin ysärityttöidentiteettiäni…

Kokosin vuonna 2013 ilmestyneistä jutuista Spotifyhin soittolistan, enkä malta olla jakamatta sitä täällä. Joukossa on kuitenkin paljon myös sellaista, joista jäi kirjoittamatta tänne blogiin.

IMG_20130315_195447 IMG_20130517_095740
IMG_20130322_111212 IMG_20130731_010351

Kyseessä ei sitten ole mikään vuoden parhaat kappaleet -kokoelma, vaan ennemminkin sellainen sekava setti uusia juttuja, jotka ovat ilahduttaneet vuoden aikana. Mutta ei anneta listan kuitenkaan hämätä – tärkeimpiä tapauksia tänäkin vuonna ovat olleet ne vanhat parhaat ystävät: Oasis, Blur, Manics, Elastica, Embrace, Stone Roses ja sen sellaiset.

Jos jotain haluaisin vuodesta 2013 muistaa niin sen, että although we’re tongue-tied and breathless we won’t let our worries dictate who we are.

Don’t forget who you are.

Mutta hitto. Katostaan nyt tuliko tästäkään vuodesta lopulta opittua mitään. Sen näkee sitten ensi vuonna.

Ja kuten soittolistat yleensä, myös tämä on liian pitkä ja silti puutteellinen sekä tietysti kummallisesti poukkoileva.

Mutta niin oli vuosi 2013 muutenkin.

Ja hei, kertokaa nyt tekin, mikä vuonna 2013 soi!

21 kommenttia kirjoitukseen Soittolista: Vuonna 2013

  1. Nimetön kommentoi:

    Listaltasi omasta mielestäni paremmasta päästä olivat tänä vuonna Manic Street Preachers, Babyshambles, Sulk ja Peace. Lisäksi soittimessa on käväissyt ainakin King Krule, Fear of Men, Kanye West, Drenge, Tocotronic, Arctic Monkeys, Chvrches, Haim, Factory Floor, Daniel Avery, Younghusband, Future of the Left, The Fall, London Grammar, The Young Knives, Lorde, Blood Orange, Miley Cyrus, TOY ja Prefab Sprout. Kolmen kärki voisi olla järjestyksessä Tocotronic, Arctics ja Manics. Huomionarvoisesti sekä Tocot että Manicsit ammensivat inspiraationsa paljolti samoista teemoista; varttumisesta, seestymisestä, kaiken katoavaisuudesta ja niin edelleen. Kummatkin onnistuivat minusta erinomaisesti. Etenkin Wie wir leben wollen on itselleni jo matkalla klassikoksi.

    1. Nimetön kommentoi:

      Pitää vielä sen verran vastata itselleni, että aina hienoa, kun parikymmentä vuotta ilahduttanut yhtye julkaisee vielä myöhemmällä iällään ehkä uransa hienoimman levykokonaisuuden. Vuosi sitten ilmestyessään Wie wir leben wollen tuntui hivenen ylipitkältä ja hajanaiselta, ja oli joiltain osin vaikeuksia saada otetta. Nyt kymmeniä kuuntelukertoja myöhemmin kaikki on asettunut paikoilleen, mutta silti albumilta irtoaa edelleen uusia sävyjä. Musaintoilijalle on aina erityisen hienoja, tosin ohikiitäviä hetkiä ne, kun pääsee hokemaan mielessään ”parasta ikinä”, puhumattakaan siitä, että joku yksittäinen levy tuntuu tekevän tarpeettomaksi suurin piirtein kaiken muun viime aikoina kuunnellun.

      1. Miia Miia kommentoi:

        AIka hienoa muuten että uusissakin levyissä on klassikkoainesta.. Tuo Tocotronic on itselleni vieras tapaus. Mutta arvaa vain, alkoiko tällaisen kivan tarinan jälkeen kiinnostaa? :) Hyvä musiikki on parhaimmillaan huikeaa.

        1. Nimetön kommentoi:

          Aah Tocotronic, suurimpia rakkauksiani, kuten niin monelle muullekin. Olis niin paljon kirjoitettavaa, ettei bitit riitä. Bändi on jäänyt koko uransa ajan vaille julkisuutta saksankielisen Euroopan ulkopuolella, johtuen yhtäältä laulukielestään ja toisaalta musisointinsa ja asenteensa suhteellisesta marginaalisuudesta. Leimallisesta älykkö- ja indie-otteestaan huolimatta yhtyeen levyt ovat viimeiset 15 vuotta menneet aina ilmestyessään kotikenttänsä myyntilistojen kärkipaikoille, mikä kertoo ennen kaikkea vakiintuneesta fanikunnasta ja laadun pysymisestä jatkuvasti korkeana.

          Bändin aloittaessa 90-luvun puolivälissä musiikissa menivät sopivasti sekaisin silloiset grunget, brittipopit, slackerit ja shoegazingit. Sittemmin bändi on kehittynyt tasaisesti omaleimaisempaan, hienostuneempaan ja introvertimpaan suuntaan, menettämättä kuitenkaan koskaan särmäänsä, sanomisensa painavuutta ja relevanttiuttaan. Fanit voinee tätä nykyä jakaa karkeasti kolmeen jengiin. Osalle ei kelpaa kuin alkuaikojen levyjen räminä, toisia taas puhuttelee pelkästään myöhemmällä iällä näkyvään rooliin noussut harkitsevaisuus ja epäsuorempi ilmaisutapa alkuaikojen päiväkirjamaisuuksien sijasta. Sitten ovat vielä itseni kaltaiset onnekkaat, joille kaikki kymmenen albumia tarjoavat aina vaan rajatonta iloa.

          Jos vieläkin kiinnostaa, voin ruveta miettimään sopivia biisiehdokkaita koekappaleiksi. Ylipäänsä, jos saksan kieli laulettuna ei tuota erityistä kynnystä ihastumiseen, voi hyvinkin olla menoa, kuten itselleni aikoinaan kävi.

          1. Miia Miia kommentoi:

            Hmmm, onkohan tämä kommenttien porrastus enää ihan looginen :)

            Mutta siis, vau! Hieno fanikertomus!

            Ja siis saksan kielihän ei laulukielenä ole lainkaan ongelma, päinvastoin. Fanitin itse asiassa nuorena tyttönä mm. Wir Sind Heldeniä ja Madsenia. Olen oleskellut saksankielisissä maissa jonkun verran, joten sellainen peruskiinnostus paikallisiin tekemisiin on kyllä! Eli menoksi saattaa mennä tämänkin bändin kanssa. Jos haluat, niin laita ihmeessä muutama biisivinkki tulemaan :)

          2. Nimetön kommentoi:

            Kommentit meni sekasin, mutta eipä tuo haitanne. Tocotronicia voi pitkälti parin muun yhtyeen ohella syyttää siitä, että Saksassa syntyi 90-luvulta eteenpäin innostus laulaa vaihtoehtorokkia omalla kielellä. Samoin esim. retrohenkisten verkkatakkien etsintä kirppareilta vilkastui Saksassa vähintään yhtä paljon Tocojen kuin brittipopin vaikutuksesta.

            Mutta mitä musaan tulee, niin onpa vaan vaikeaa yrittää miettiä edustavaa otosta bändin tuotannnosta. Tocotronic kun on lähinnä brittipopin suurimpien ohella niitä harvoja, joita symppaan varauksetta ja täydellä sydämellä. Niinpä luovutin suosiolla ja poimin alla olevan listan pelkästään viideltä ekalta levyltä, hitikkäimmästä päästä.

            Die Welt kann mich nicht verstehen
            Digital ist besser
            Sie wollen uns erzählen
            Ich möchte Teil einer Jugendbewegung sein
            Der schönste Tag in meinem Leben
            Gott sei Dank haben wir beide uns gehabt
            So Jung kommen wir nicht mehr zusammen
            Drüben auf dem Hügel
            Die Idee ist gut, doch die Welt noch nicht bereit
            K.O.O.K.
            Es ist einfach Rockmusik
            Wir sind hier nicht in Seattle, Dirk
            Jungs hier kommt der Masterplan
            Jackpot
            Let There Be Rock

            1. Miia Miia kommentoi:

              Oh, mahtavaa! Kiitos, tästä on hyvä aloittaa tutustuminen. Hienoa.

              T: Verkkatakkityttö -83

          3. Miia Miia kommentoi:

            Nonni! Olen nyt kuunnellut noita listaamiasi Tocotronicin biisejä oikein Spotify-listan avulla ja täytyy sanoa että tykkään! Isoon rakastumiseen tarvittais varmaan joku merkittävä henkilökohtainen kokemus yhtyeen kanssa, mutta voihan sellainenkin vielä tulla.

            Kiitos siis tästä tuttavuudesta.

          4. Nimetön kommentoi:

            Hienoa, kiva kun suositukseni ei mennyt suoraan roskakoriin. Sanoisin, että harjoituksia kannattaa ehdottomasti jatkaa. Mielestäni Tocotronic ei ole koskaan ollut ensisijaisesti single- tai hittipainotteinen yhtye, vaan kyllä noi albumit on parhaimmillaan ihan kokonaisina nautittuina. Muistan aluksi pitäneeni lähinnä vain muutamia kappaleita erityisen kovina (varsinkin Die Welt kann mich nicht verstehen ja Ich möchte Teil einer Jugendbewegung sein sekä aikoinaan Viva2-kanavalta bongattu oma ensikosketukseni bändiin Sie wollen uns erzählen), mutta sittemmin yhtyeen vahvuuksiksi ovat osoittautuneet myös monipuolisuus, uusiutumiskyky, tyylitaju sekä sopivasti trendejä pakoileva omalinjaisuus ja vastaan hangoittelu. Itselleni musassa on sanoituksilla harvoin pahemmin merkitystä, mutta kyllä mä useista Tocojen lyriikoista tykkään.

            Et voi mennä pahasti pieleen, jos aloitat albumien kuuntelun deby Digital ist besseristä. Jos siitä tykkäät, seuraavat kolme menee todennäköisesti muitta mutkitta myös. Homma saattaa mennä haastavammaksi K.O.O.K.-levystä lähtien, sillä tyyli muuttuu aika merkittävästi myöhemmillä levyillä. Olin pitkään sillä kannalla, ettei alkupään tuotannon voittanutta, mutta en ole enää ollenkaan varma. Kuten sanottu, uusimmasta kiekosta Wie wir leben wollen saattaa muodostua aikaa myöten suosikki-Toconi, kun se sellaiselta tuntuu jo tällä hetkellä. Jos haluat hypätä suoraan kokeilemaan, miltä yhtye kuulostaa kaikkien vuosien jälkeen, voisit esim. kuulostella kappaleita Warte auf mich auf dem Grund des Swimmingpools, Abshaffen tai vaikka nimibiisi Wie wir leben wollen.

    2. Miia Miia kommentoi:

      Kiitti kommentista :) Mulle AM oli selvästi iso pettymys – tai no, en kauheasti enää jossain vaiheessa levystä itseninäkösitä odottanutkaan. Manics oli iso juttu, kyllä!

      1. Nimetön kommentoi:

        AM oli paha pettymys itsellenikin, aluksi. Mutta ai että kun jossain vaiheessa klassinen tajuamisen kynnys ylittyi, niin soi vuoron perään Manicsien kanssa tossa syksyn mittaan. Kannattaa ehkä vielä yrittää muutamia kertoja sopivan ajan koittaessa, voinee nimittäin yllättää lopulta sinutkin.

        1. Miia Miia kommentoi:

          No täytyy kyllä, onhan siellä kuitenkin yksi jo vaikutuksen tehnyt helmi: No. 1 Party Anthem! Ei olis kyllä eka levyn, jonka tajuan vasta aikojen jälkeen…

    1. Miia Miia kommentoi:

      Mitä?! Ei Bloodsportsia?! :) Mutta vakavasti: meitsin musiikkimaku on niin suppea, ettei Suede olis paskallakaan levyllä varmaan tipahtanut suosikkihetkien ulkopuolelle… Hehkeät suosikit kyllä sullakin! Kivvaa ja blogitekstirikasta alkanutta vuotta sulle!

  2. Ilpo kommentoi:

    Voi miten olenkaan voinut unohtaa kokonaan ihanaisen Kate Nashin, koskahan olen viimeksi sitäkin kuunnellut. Onneksi on olemassa teitä valveentuneita ihmisiä muistattumassa.

    Itsellä mennyt vuosi 2013 ehkä enemmän kuin koskaan vanhojen suosikkien parissa. Onhan tuonne levyhyllyyn toki jonkun verran tänäkin vuonna julkaistuja uutuuksia tullut hankittua, mutta ei niihin mitään kovinkaan kummoista suhdetta ole kerennyt muodostua, ehkä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

    Ja jos sinulla tämä vuosi alkaa monelta osin lähtöruudusta, niin minulla oli sellaisia tunnelmia vuoden 2013 aikana. Ehkä isoja muutoksia läpikäydessä tarvitsi jotakin tuttua ja turvallista. Eipä olekkaan tullut asiaa aikaisemmin mietittyä. Enkä tiedä tuliko viime vuodesta mitään opittua, muuta kuin että taas ollaan muutamaa kolhua kokeneempia.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Kate Kate, tuo ihana rääväsuu. Vaikka tämä kolmoslevy olikin Nashilta askel suuntaan, josta en niin innostunut, on leidi kyllä mulle sellainen vakkarisuosikki. Erityisesti soi silloin, kun (pojat) vihastuttaa.

      En tiedä, miksi kuuntelin tänä vuonna niin paljon uusia juttuja. Vanhojen rinnalla toki, mutta silti olen ihmeissäni. Täytyy toki muistaa, että joukossa oli paljon itselleni klassikkohahmojen juttuja (Johnny Marr, Manics, Arctic Monkeys, Miles Kane, Suede), mutta yllätyin kyllä siitä, että fiilistelin useampaakin ihan uutta yhtyettä…

      Ja kolhut – niitä tuli. Ja ne on musiikkimerkitty. Hyvää vuotta 2014 sulle ja kiitos kivoista kommenteista :)

  3. Eetu kommentoi:

    Viime vuonna soi eniten about tässä järjestyksessä Wasted, King Krule, Jonathan Wilson, Manics, Boards of Canada, Mark Kozelek & Desertshore, Steve Mason, Paul McCourtney, Israel Nash Gripka, Nicole Willis & Soul Investigators, Handsome Family, Charles Bradley, Babyshambles ja Sting. Noiden lisäks tuli viel muutamia ihan hyviä kiekkoja mut ei missään nimes ikimuistoinen levyvuos. Pari viiden tähden älpeetä kumminki ja muutama kaamee pettymys.

    1. Miia Miia kommentoi:

      King Krulea en tajunnut yhtään! Ehkä päästin levyn liian helpolla, mutta kun ei heti tuntunut niin annoin mennä. Ehkä kantsii antaa mahku vielä. Paul McCourtney jäi lopulta hankkimatta, kun vinyylin julkaisu venyi. Sillä taidan aloittaa tämän vuoden, kiinnostaa kovasti ja pieni ensituntuma miellytti.

      Ja onhan tuossa jo aika tukku hyviä levyjä :)

  4. Hal-Jo kommentoi:

    Vuoden 2013 levyistä soi eniten My Bloody Valentine, Primal Scream, Daft Punk ja Deerhunter. Varmaan joku muukin, jota en oikopäätä muista. Tulokkaista mieleen jäi varsinkin Pure Bathing Culture ja Allah-Las sekä hieman tuhdimmin räimivä Ranger. Sueden paluulevy oli ok, mutta kestokuunteluun riittävää syvyyttä ja ilmeikkyyttä en siitä löytänyt. Ainakaan vielä. Kokonaisuus jäi jotenkin yksitotiseksi. Manics-uutuus ilahdutti enemmän. Johtuiko sitten sovitusten kirjosta vai mistä, että bändi tuntui näyttävän uusiakin temppuja mutta kuulostavan silti vain itseltään. Arctic Monkeysin AM:ssä oli outoa vetovoimaa ilman lopullista ekstaasia, kriitikkona en osaisi vieläkään antaa sille arvosanaa.

    Ihan kelpo äänitevuosi. Soittolistallasi on ainakin Sulk ja Peace minulle uusia nimiä, perehdytän itseni.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Selkeästi kelpo levyvuosi sielläkin!

      Suede maistui mulle yllättävän hyvin., Manics vielä paremmin! Aika hienosti tiivistit Manicsin uusimman vetovoiman :) Sulk oli kesälevyjen ykkönen ja Peace tyynnytti indienälän – suosittelen kyllä, etenkin Sulkin heleät kitarat inspiroivat isosti minua.

      Hmmm. Vitsi, mennyt vuosi todistaa taas sen, että meitsin musiikkimaku on kyllä aika kapea-alainen…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.