Kolmisen viikkoa sitten vietetty Sideways-festivaali oli onnistunut alku kesälle. Kesälle, josta ei idoleita puutu! Teknisesti tämä idolikesä 2017 sai alkunsa jo toukokuun lopussa helteisessä Manchesterissä, missä kävin tunnelmoimassa The Courteenersin ja The Charlatansin keikoilla. Sidewaysin rooli tässä idolikesässä oli saattaa minut lähelle Hurulaa. Heinäkuussa saan rakastaa vielä Kasabiania Tallinnassa, Liam Gallagheria Turussa ja Richard Ashcroftia Tampereella – ja elokuussakin olisi vielä tällaista brittipoppi-ilottelua.

Huh, pyörryttää!

Ennen Sidewaysiä kokosin tekstiksi minua kiinnostavat artistit, tässä vielä paluu niihin. Kaiken kaikkiaan vuoden 2017 Sideways jäi mieleen festarina, jok aei tarjonnut elettäväksi yhtäkään varsinaista pettymystä – ja se on jotain! Vuoden 2017 Sideways oli minusta hienosti artistiensa kuva. Elämyksellinen, vähän uutta ihastusta tarjoileva, turvallinenkin, yllättävä ja ikiaikainen.

Ehkä noissa adjektiiveissä on onnistuneen festarin ydin ylipäänsä.

Elämyksellinen: Hurula

Hurulan kiinnittäminen Sidewaysin lavalle oli minusta parasta, mitä festariorganisaatio tänä vuonna päätti tehdä. Ruotsalaispoppipunkkareiden keikka oli nimittäin musiikillisesti aivan huikea! Erityisesti tykkäsin Hurulan biisivalinnoista, siitä, että keikkasettiin oli otettu mukaan kahdelta albumilta myös niitä rauhallisempia kappaleita. Omat henkilökohtaiset pyörtyilyn tunteet koin Sluta Deppa Mig -kappaleen aikana. Koska kappaletta ei kuultu marraskuun Tavastian-keikalle, uskalsin unelmoida tuosta hetkestä vain ihan varovasti. Kesän kohokohtia.

Vaikka Hurula tuntuu olevan parhaimmilaan ihan kaikessa, mitä se tekee (rumpali Jonna Löfgren ansaitsi kyllä taas kaikki taputukset, huhhhuh), jäi keikasta hyvä maku aivan erityisesti loppua kohti kasvaneen musiikillisen mylvinnän ja revittelyn vuoksi. Festareiden hienoimpia hetkiä: kun Robert Hurula Petterssonin koko keikan ajan luontevan levottomasti, mutta silti vielä hallitusti liikkunut hahmo lopulta antaa mennä.

Vaikka on aina kamalan kivaa, että festareilla on sievää ja nättiä ja kaikkea jännää oheistekemistä, niin kyllä ne ovat tällaiset taidokkaasti valitut, ainutlaatuiset ja ajankohtaiset, muttei liian ilmiselvät ja kliseiset kiinnitykset, jotka tekevät festareista erityisen.

Sidewaysin ilmapiiri oli Hurulalle kaikin puolin sopiva, minusta niissä on jopa jotain samaa. Indie ja cool, mutta silti aito ja lämmin. Tunnistettavasti oma itsensä, mutta silti laajalle yleisölle sopiva. Vilpittömyydellä ja heittäytymisellä toteutettua, joka päätyy olemaan jotain elämyksellistä.

Hurulassa elämyksellisyys liittyy minusta paljon siihen, että yhtyeestä puhuminen tyhjentävästi on todella vaikeaa. Siihen ei sanat riitä. Ensinnäkään genremääritelmät eivät tyhjennä merkityksiä eivätkä osu ihan just kohdilleen. Sidewaysissä oivalsin sen, että Hurulalla ei ole oikeastaan mitään tekemistä genrejen kanssa, vaan siinä on jotain, mitä ei saavuteta soittamalla genremääritelmien mukaan. Hurulan erinomaisuus liittyykin sellaiseen vilpittömään ilmaisuun ja hetkeen heittäytymiseen. Sidewaysissäkin pääosassa oli soitto, uskomattomalla melodiatajulla kirjoitetut kappaleet ja kolmen kitaran synnyttämä räminä. Intensiivisen setin aikana kukaan tuskin ehti kaivata välispiikkejä.

Keikan loputtua yleisö sai kiitokseksi hymyn ja onnekkaimmat käsiläpsyn. Ihana tyyppi, täyskymppi keikka.

Uusi ihastus: The Radio Dept.

Sen lisäksi, että hyvillä festareilla saa kokea jotain elämyksellistä, on minusta festari onnistunut silloin, jos edes osa yleisöstä lähtee sieltä kotiin uuden musiikki-ihastuksen kanssa. Yksi tapa löytää uusi bändirakkaus on seurata, kuinka muut rakastavat.

Kuten ennen Sidewaysiä kirjoitin, en tuntenut The Radio Dept. -yhtyettä sen muutamaa hittiä lukuunottamatta. Lauantaina keikalla kaikki oli kuitenkin jotenkin kohdillaan. Oli aurinko, rytmit ja yleisö, jolle yhtye oli tärkeä. Olosuhteet, joissa on helppo ihastua.

Turvallinen: Editors

Hyvät festarit ovat aina myös pikkuisen turvalliset. Enkä nyt tarkoita sellaisella tylsällä tavalla, vaan sellaisella vapauttavalla tavalla. Kun tietää, että asiat toimii, voi vain heittäytyä kuuntelemaan ja fiilistelemään. Artisteista perjantaina esiintynyt Editors oli juuri sellainen.

Toisin kuin monet muut, en ollut koskaan aiemmin nähnyt yhtyettä livenä. Vaikka muttamissa kappaleista, esimerkiksi kovasti odottamastani Oceans Of Nightista jäi jokin viimeinen taikasilaus puuttumaan, oli yhtye minusta oma arvokas ja musikaalinen itsensä. Saatoin myös vähän ihastua laulaja Tom Smithin lavalla puhjenneeseen karismaan, sellaista en ollut hänessä aiemmin tunnistanut. Tässä kävi juuri niin kuin toivon: kiinnostuin taas vuosien jälkene yhtyeestä pikkuisen enemmän.

Yllättävä: Slaves

Minusta toinen aivan erityisen nokkela kiinnitys Sidewaysissä oli brittiläinen Slaves. Vaikka nykyään ihmiset eivät meinaa sitä uskoakaan, niin kyllä Britannian indiemaailmaan kannattaa aina välillä vilkuilla, etenkin jos haluaa löytää erilailla tekeviä pieniä isoja yhtyeitä.

Slavesissa oli jotain yllättävää. Se, millaisen kivan pikkuaggren tyypit kaksistaan saivat aikaan, oli jotenkin aikaan ja paikkaan ihan täydellistä. Ihan tuota intensiteettiä ja sähäkkyyttä en uskaltanut yhtyeen liveversiosta odottaa. Perjantain alkuilta, vasta avatut oluet yhdistettynä brittien itsevarmaan ulosantiin ja sähäkkään soittamiseen upposi minuun.

Minusta yhtyeen pienoisena ongelmanana on kuitenkin se, ettei sillä ole ihan riittävän hyviä biisejä, paria ihan tykkiä hittiä lukuunottamatta. Siksi festareista innostunut, perjantaifiiliksinen yleisö teki tilanteesta lopulta aivan super sympaattisen ja mainion festarihetken. Tällä keikalla yleisön rooli olikin olennainen ja lava just eikä melkein.

Keikan jälkeen kävin ystäväni kanssa nopeasti jutustelemassa rumpalille. Nuorukainen kertoi pehmeällä äänellä, kuinka oli aiemmin päivällä käynyt temppeliaukion kirkossa – hauska kontrasti lavalla juuri vihaisesti meuhkaanneen rumpalipersoonan kanssa.

Ikiaikainen: Dinosaur Jr.

Onnistuneilla festareilla on aina, ihan aina joku ikiaikainen yhtye, se vain jotenkin kuuluu asiaan.

Vaikka minuun yhtye ei tehnytkään hirivttävän suurta vaikutusta, on tuntemukseni se, että yhtyettä odottaneet saivat sitä, mitä halusivat. Keikka ei siis missään nimessä ollut huono, vaan minusta vain tuntui, ettei se ollut minua varten, varmaankaan siitä syystä, ettei yhtye tai sellainen musiikki ylipäänsä merkitse minulle oikein mitään. Toisin kuin useille keikkaa fiilistelleille, minulle tällainen musiikki ja tekeminen ei ole osa nuoruuden kuvastoa.

Mutta. Jotenkin kuitenkin tykkäsin seurata keikkaa ja siitä nauttivia ihmisiä. Se, miten fetsarit ja sinne kiinnitety klassikkoyhtyeen tuovat yhteen ihmisiä, jotka muuten eivät välttämättä festareilla kävisi tai toistensa seuraa löytäisi, on hienoa.

Ja sitäpaitsi. Vaikka tänä vuonna klassikkokiinnitys ei osunutkaan yksi yhtene minun suosikkieni kanssa, voi se taas ensi vuonna osua.