Shed Seven – Instant Pleasures

Vanhojen ja rakkaiden suosikkiyhtyeiden paluulevyt eivät aina ole helppoja. Joidenkin kohdalla on pakko vain myöntää, että vuosien jälkeen tehty albumi olisi voinut vaikka jäädä tekemättä. Idlewild, Embrace. Tuossapa pari yhtyettä, joita rakasta suuresti, mutta joiden uusimmat tekemiset eivät ole tuntuneet siltä, miltä olisin toivonut.

Sitten taas on sellaisia paluita, jotka inspiroivat ja muistuttavat siitä, mikä tässä elämässä on omaa ja ihanaa. Albumeita, jotka eivät välttämättä tarjoile mitään uutta ja jännää, mutta jotka ovat silti onnistuineita ja yhtyeen uraa kunniakaasti jatkavia. Blur, The Libertines, Suede.

Ja Shed Seven.

Instant Pleasures on Yorkista tulevan Shed Sevenin ensimmäinen levy sitten vuoden 2001. Ja vaikka edellisestä albumista onkin jo 16 vuotta ja debyytistä huikeat 23, kuulostaa tämä uusi albumi siltä kuin mikään ei olisi ikinä muuttunut. Eikä oikeastaan olekaan. Levyn avaavalla hittiraidalla Room In The House bändi lainailee vanhan Disco Down -hittinsä alkutunnelmia, ja biisin videolla taas viitataan Bully Boy -kappaleeseen ja sen videoon.

Tykkään todella siitä, millaisen paluun yhtye on päättänyt tehdä. Se ei selvästikään yritä albumilla mitään sen kummempaa. Ei olla erilainen, enemmän, uudempi, aikuisempi tai jänskempi. Levy ei varsinaisesti tarjoa kuulijalle uutta näkökulmaa yhtyeen tekemisiin tai suurta muutosta analysoitavaksi. Ja kuitenkin, vaikka yhtye tekee sitä, mitä se on aina tehnyt, tuntuu levy relevantilta. Ei ohimenevältä nostalgiahetkeltä tai halvalta ysäripaluulta, vaan ajattomalta ja ikiaikaiselta kitaramusiikilta.

Instan Pleasures -albumin suurin vahvuus onkin siinä, että yhtye on sillä onnistuneesti oma itsensä. Albumin kappaleet ovat edelleen poikkeuksetta hyviä ja soitto intensiivistä ja rohkeasti rockahtavaa kitarapoppia. Tunnelma on intensiivinen ja sähköinen, kuten yhtyeen kohdalla usein. Melodiat, kertosäkeet ja biisien eri osat ovat juuri sellaisia, millaisiksi ne  poppikoulun oppikirjoissa on joskus määritelty. Kypsät kitarasoolot, torvet ja jouset alleviivaavat, että nyt tehdään nimenomaan britipoppia. Jotain tällaista uutta, mutta tuttua ja tyylille uskollista brittipopalbumia olen pitkään odottanut.

Albumin yksi shedsevenimmistä kappaleista on ehdottomasti tämä It’s Not Easy. Yhtyettä ihailevat tunnistavat varmasti tuon kappaleen hitaahkon, valssahtavan keinunnan sekä biisin kuorruttavan paksun kitaran. Myös Rick Witterin lauluääni- ja tyyli ovat juuri niin maukkaita kuin vuosia vuosia sitten. Shed Seveniä parhaimmillaan! Aikuismaista eleganssia biisiin tuo taustakuoro, joka yhdessä torvien kanssa rakentaa kappaleeseen loisteliaan nousun.

Levyn parhain.

Suhtaudun Shed Seveniin suurella rakkaudella ja henkilökohtaisuudella. Kyseessä on ehdottomasti yksi minulle tärkeimmistä minuus-yhtyeistä. Niinpä tällainen odotukset ja toiveet täyttävä paluulevy saa helposti paljon muitakin merkityksiä kuin 12 taidokkaasti tehtyä ja toteutettua kitarapopkappaletta. Niin kuin musiikissa parhaimmillaan aina, myös tämän albumin kohdalla se levyn taika syttyy silloin, kun se kohtaa sen omakseen ottavan kuulijan. Onnistuneen musiikillisen kokonaisuuden ja toimivan kitararock-albumin lisäksi Instant Pleasures onkin aivan äärimmäisne paljon fanilevy meille, joille yhtye on aina ollut.

Edellä kuultujen kappaleiden lisäksi albumin helmiiin kuuluu hassu, Manicsien Girl Who Wanted To Be God -kappaleen kanssa samalla tavalla kitararockisti discoileva People Will Talk sekä tämä Better Days. Tässä biisissä jos jossain on kaikki, mitä oikeaoppiselta, 90-luvulle vievältä kitarapoppiballadilta voi odottaa.

Onneksi mikään ei ole muuttunut.

Yksi kommentti kirjoitukseen Shed Seven – Instant Pleasures

  1. Pekka kommentoi:

    Loistavaa, että levy kuulostaa siltä miltä pitääkin! Itse en ole vielä ehtinyt kunnolla perehtyä, mutta ainakin Room In My House iski heti ensi kuulemalta. Laitanpa koko lätyn taas seuraavaksi soimaan.

    Shed Seven on tietysti ollut minullekin tärkeä heti debyytistä lähtien. Nyt kun mietin, muistan jopa mistä ja milloin ostin levyt: ekan Stockalta jouluna 1994 saamallani sadan markan lahjakortilla (taisi jäädä parikymppiä maksettavaa siihen päälle), tokan Jukebossista heti julkaisun jälkeen, kolmannen tuoreeltaan käytettynä Keltaisesta Jäänsärkijästä, Going For Gold -kokoelman Epe’sin alesta pienellä viiveellä. Ainoa vieraaksi jäänyt levy on Truth Be Told, jonka senkin ostin halvalla jostain mutta taisin myydä pois. Sori, tämä ei ehkä ihan hirveästi kiinnosta ketään, mutta useimpien muiden yhtyeiden levyistä en pystyisi vastaavaa listaa tekemään, eli jotain erikoista tässä bändissä lienee. :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.