Rokkarit muuttuu minä en

Rosvot-portaali täyttää ihan just vuoden. Tämän kunniaksi me bloggarit olemme lupautuneet muistelemaan blogiuriemme alkuja. Vanhaa I’m happy to be here tonight -blogiani pöyhiessä huomasin, että myös oma bloggariuteni on vanhentunut jälleen salakavalasti yhdellä vuodella. Kirjoitin nimittäin ensimmäisen blogitekstini 29.7.2009.

Ja sehän kuului näin:

”29.7.2009

I’ve seen your frown and it’s like looking down the barrel of a gun and it goes off

Olen pesunkestävä pop-romantikko. Jo vuosien ajan suurin haaveeni on ollut, että joku kirjoittaisi minusta laulun, että olisin täydellisen pop-kappaleen arvoinen. No, minusta tai elämästäni ei ole ollut inspiraatioksi suurille lyyrikoille. En ole ajanut yhtään poppariparkaa hulluuden partaalle, en inspiroinut suuriin rakkaudentunnustuksiin tai säveltämään katkeraa erolevyä.

Sydäntäni särkee, kun ajattelen, että minusta ei koskaan kirjoiteta yhden yhtäkään laulua. Nämä täydelliset pop-kappaleet kirjoitetaan muista ja muunlaisista tytöistä. Minulle sen sijaan, minulle ei tapahdu mitään hyvää, kuten kunnon arkipäivän kyynikkona toisinaan ajattelen.

Kun muutama vuosi sitten kuulin Arctic Monkeys –yhtyeen biisin Mardy Bum, koki kyynisyyteni kolahduksen. Urban Dictionaryssa termi mardy bum määritellään mm. seuraavasti: someone who complains alot, moans about their life, someone who moans when they don’t get their own way and yet don’t do anything for themselves.

Yleisen käsityksen mukaan tämän laulun mardy bum on yhtyeen laulajan entinen tyttöystävä. Mutta, mutta. Laulu voisi kertoa minusta. Miten monta kertaa olenkaan ollut tämän laulun you. Minä jos kuka tiedän, mitä Alex Turner tarkoittaa laulaessaan you turned over there pulling that silent disappointment face the one that I can’t bear.

Vaikka ei ole mitään syytä tai mahdollisuutta siihen, että laulu kertoisi minusta, tietenkään ei, on siitä jollain tapaa tullut minun lauluni: kuvitelmissani Alex laulaa juuri minulle ja juuri minusta. Tänään olen siis haaveeni suhteen rauhallinen ja luottavainen: minunlaisistanikin tehdään järisyttävän kauniita, täydellisiä lauluja. Olemassaoloni laulukelpoisena sinänä ja hänenä on tunnustettu. En ole kenenkään wonderwall tai songbird, mutta sen sijaan olen ollut valittava, tyytymätön ja riidanhaluinen tyttöystävä, todellinen mardy bum.

Tuskin koskaan tulen olemaan yhtään tämän enempää se, josta kirjoitetaan lauluja. Joka tapauksessa, Mardy Bum on niin hieno kappale, että välillä olen jopa ylpeä menneiden vuosieni pestistä paskamaisena ja tympeänä tyttöystävänä, joka näyttää pettynyttä ja nyrpeää naamaa, kun asiat eivät mene niin kuin hän vaatimuksissaan ja toiveissaan haluaisi. Ehkä minäkin vielä joskus saan oikeasti oman lauluni.”

————————————————–

Kun nyt luen tuota tekstiä ja katson tuota videota, en voi kuin todeta, että rokkarit muuttuu, minä en juurikaan. Luulen, että olisin voinut kirjoittaa tuon tekstin tänään, viisi vuotta myöhemmin. Mutta Arctic Monkeys, noh, yhtye ei olisi voinut kirjoittaa tuota kappaletta tänään. Sillä sellaista musiikkia, joka laukaisisi minussa niin ison tunnekokemuksen, että sen purkamiseksi on perustettava musiikkiblogi, ei yhtye minun silmissäni ole viime aikoina enää tehnyt.

Mutta tuolla videolla on olemassa ne syyt, miksi Arctic Monkeysista alun alkaen pidin. Niitä syitä on oman blogitekstin verran, mutta kiteytetään ajatus nyt tässä yhteen sanaan: verkkarit.

Ja niin on tuosta tekstistäkin luettavissa paljon sitä, miksi musiikkiblogin aloitin ja mikä toisaalta yhä edelleen piirtää bloggaamiselleni ääriviivat. On maailman parhaita lauluja, jotka käyvät läheisimmiksi ja tärkeämmiksi kuin useimmat ihmiset. On epäajankohtaisuutta. On vilpittömiä ja tunteiden viemiä sanomisia, jotka ovat myös ehkä pikkuisen höpsöjä ja noloja – ainakin vuosien jälkeen. On tekstikaupalla rakkautta ja melkein yhtä paljon sen puutetta. On tarinaa siitä, kuinka joku laulaa juuri minulle.

On kirjoittaja, joka on aika herkkis.

I’m happy to be here tonight -blogin päättymisen syy kertonee paljon tuon blogin luonteesta: lopetin blogin syksyllä 2012, koska koin olevani liian onnellinen sen kirjoittamiseen. Jos jotain olen viiden musiikkiblogatun vuoden aikana oppinut niin ainakin sen, että musiikista voi kirjoittaa, vaikka sydäntä ei aina niin särkisikään.

Sitä ihan omaa, minusta kirjoitettua kappaletta en toki vieläkään ole saanut. Mutta vahvemmin kuin vuonna 2009, uskon tänään siihen, että se voisi olla ehkä vähän enemmän tyyliä Oasiksen Songbird kuin tuo mököttelevä Mardy Bum.

She’s not anyone.

2 kommenttia kirjoitukseen Rokkarit muuttuu minä en

  1. June June kommentoi:

    Toi on kyllä valitettava fakta – musiikista kirjoittaa (ja keskustelee, ja kuuntelee) enemmän silloin, kun on surullinen! Jännä.

    What came first, the music or the misery? Did I listen to pop music because I was miserable? Or was I miserable because I listened to pop music?

    1. Miia Miia kommentoi:

      No älä! Suruissani olen tainnut kirjoittaa parhaat juttuni.

      Tuo on ihanan kehä, johon on jotenkin niin kaunista joskus heittäytyä kieriskelemään. Ja sitten taas välillä päästä pois :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.