Richard Ashcroft vuonna 2016

Vuosi 2016 todella merkitsee Richard Ashcroftin paluuta. Jo on aikakin! Liam Gallagheria lainaten: ”Richard Ashcroft good to hear your voice again”.

Todennäköisesti vuoden 2016 Richard Ashcroft kuulostaa sinusta hyvältä tai huonolta. Vanhentuvan ja seesteistyvän kitararock-legendan osana kun tuntuu olevan altistuminen mustavalkoiselle arvostelulle. Skeptisyys on helppoa ja houkuttelevaa.

Täytyy myöntää, että säikähdin itsekin kappaleen alkua ensin. Sen biittimäisyyttä ja muuta hölmöltä tuntuvaa moderniutta, jota en Richard Ashcroftilta kaipaa. Mutta aika nopeasti tuo osoittautui vain ensireaktioksi, ja nyt kuulen kappaleessa jo ihan muita juttuja: turvallisen poppirumpukompin, Ashcroftin tavaramerkkijouset, lauläänen, jota Liam Gallagherkin jumaloi. Kuulen sen (ihan liian vaimeaksi jätetyn) kitaran, joka välillä ilmestyy muistuttamaan meitä siitä, että Vervessä on oltu.

Kuulen, kuinka Richard Ashcroft on uskollinen omille soolouransa aikaisille musiikillislle visioilleen. Ja pidän siitä ihan yhtä paljon kuin aina ennenkin.

Minulla on teoria. Richard Ashcroftin soolotuotannosta, niin kuin nyt vaikka tästä uusimmasta kappaleesta pitääkseen on varmaankin hyväksyttävä pari asiaa. Ensinnäkin se, että Richard Ashcroftille mikään musiikillinen eeppisyys ja isous ei ole liikaa. Richard ”luksusjousi” Ashcroftin maailmassa ei tunneta liian isoja jousia tai liian isoa aaaa jee jee:tä. Toiseksi on oltava sinut sen kanssa, että Ashcroftin muusia ovat vaimo, tasapainoinen rakkaus, itsensä löytäminen sekä muu elämän onnellisuus, seesteisyys, henkisyyskin. Richard Ashcroft ei pelkää kuulostavansa imelältä tai liian paljon maailmaa ja elämää syleilevältä, vieläkään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.