Blogista on varmasti käynyt ilmi, että Rat Boyn vasta ilmestynyt Scum-debyytti on ollut kovasti odotettu. Näin innostunut en ole ollut aikoihin mistään uudesta jutusta! Jos olet kuunnellut levyn, sinulla varmasti on siitä jo oma mielipiteesi. Ehkä tykkäät siitä yhtä paljon kuin minä, ehkä et oikein tajua tätä minun hurmosta.

Koska kyseessä on minusta loistava ja minulle tärkeä levy, ajattelin taas kerran kritiikin sijaan tarjoilla muutaman väliotsikon, jotka toivottavasti avaavat sinulle sitä,  miltä levy minun mielestäni kuulostaa ja tuntuu.

Musiikillinen sekamelska

Sekalmelskalevyissä on haasteensa, lopputuloksesta voi tulla levoton ja hahmoton joukko kappaleita, joista kaikki erottuvat toisistaan niin, ettei mistään saa enää kiinni. Mutta vähän samalla tavalla kuin esimerkiksi Jamie T., myös Rat Boy onnistuu limittämään, lomittamaan ja sovittamaan yhteen useamman eri musiikkityylin.

Scum-levyn runko ja Rat Boyn ydinjuttu muodostuu hip hopin, uudehkon kitaraindien ja 90-luvun brittipopin vaikutteille. Sen sijaan, että lopputulos olisi sekava, on Scum mukavasti polveileva teos, jossa kappaleiden väliin sijoitetut lyhyet siirtymä-ääninauhat ja nuorukaisen näppärästi joko räpähtelevä tai lauleleva ääni liimaavat kokonaisuuden yhteen, albumiksi.

Levyn hip hop -kappaleena kuuntele vaikka Beastie Boys -henkinen Move, aikamme kitaraindieksi taas voisin kelpuuttaa tuon mainion FAKE ID -renkuttelun. Ja se brittipop-kappale? No, se on taivaallinen ILL BE WAITING.

Yksi suosikeistani on myös levyn avaava TURN ROUND M8, jossa on minusta jotain Rat Boyn hienosti kiteyttävää koukuttavuutta.

Paras brittipop-kappale pariinkymmeneen vuoteen

Taisin jo sosiaalisessamediassa huudahtaa, miten Rat Boy on onnistunut tekemään parhaan autenttisen brittipop-kappaleen sitten vuoden 1997. Paljon huudeltu, tiedän, mutta niin se vain on! ILL BE WAITING todella on biisi, jota Boo Radleys tai Menswear olisivat vuonna 1995 säikähtäneet.

Innostukseni tätä kappaletta kohtaan on samaa luokkaa – tai jopa suurempaa – kuin muutama vuosi sitten australialaisen DMA’sin Oasis-kunnianosoitusta kohtaan tuntemani. Jos opettaisin yliopistossa brittipopin perusopintoja, pitäisin tämän kappaleen pohjalta luennon siitä, miten tehdään esimerkillinen, kaikkia välttämättömiä konventioita taidokkaasti hyödyntävä brittipop-kappale 20 vuotta brittipop-ilmiön hiipumisen jälkeen.

Vuoden 2017 brittipoppia

Sen lisäksi, että rakastan I’ll Be Waiting -kappaleeseen tallennettuja musiikillisia brittipop-kliseitä, houkuttelee minua ajatus siitä, että ihan koko Rat Boyn tekemisen voisi nähdä vuoden 2017 brittipoppina.

Tiedätte, että käsitykseni brittipopista ei rajoitu vain musiikkityyliin, tietynlaiseen kitarapoppiin, vaan näen sanan merkityksen nimenomaan ilmiötasoisena. Minun mielestäni näkemykseen liittyy vahvasti ajatus siitä, että brittipop on jotain, mikä toistuu sukupolvesta toiseen, aina vähän uudenlaisena versiona. Eri sukupolvien luomia ja läpi elämiä brittipopin kerroksia yhdistäisi näin tietynlainen kitaroita rakastava pop- tai rock-ote, mutta myös joku tietynlainen fiilis ja asenne. Etulinjassa tapahtuva brittiläisen musiikkihistorian ja siihen yhdistettävien musiikillisten ja ulkomusiikillisten merkkien kierrättäminen ja hyödyntäminen. Tunnistettavasti englantilaisilla elementeillä pelailu. Jonkinlainen lad-swag ja lädiuskottava coolius.  Jonkin jo olemassa olevan sekoittaminen juuri tämän ajan henkeen.

Voisiko siis olla, että Rat Boy olisi juuri nyt se tyyppi, joka luo uutta brittipop-kulttuuria?

Ajassa kiinni

Niin, jonkinlaisella abstraktilla tasolla brittipopissa voisi siis olla kyse coolista nuorisokulttuurista, indiestä, joka kuulostaa hyvältä pubin, jalkapallon, kaljan ja tennareiden seurassa. Olennaista on olla samaan aikaan sekä taaksepäin katsova ja jo tehtyä ja tunnistettavaa hyödyntävä, mutta myös uutta luova ja juuri tässä ajassa kiinni oleva ote. Minusta Rat Boy onnistuu juuri tuossa. Nuorukainen tekee jotain, minkä 34-vuotias brittipoppari tunnistaa omakseen, mutta on samalla esillä omalle sukupolvelleen luontevalla tavalla – niin musiikillisesti kuin muutenkin.

Jos miettii menneitä sukupolvikokemuksia ja indieilmiöitä, yhdistää minusta niitä kaikkia se, miten ja missä niitä on eletty. Jotta jostain tulee ilmiö, on sen asian löydyttävä sieltä, missä nuoriso on ja tapahduttava siellä, misäs nuorios aikansa viettää. Siksi niin moniin historiassa merkittäviin musiikillisiin ilmiöihin on tallentunut merkittävä osa ajankuvaa. 90-luvun brittipoppia elettiin MTV:n ja Select-lehden kautta. 2000-luvun brittipopkerroksessa olennaista oli My Space, jonka kautta alkunsa saivat Lily Allenin ja Arctic Monkeysin kaltaiset sukupolvikokemukset. Kitaraindien uudessa hurmoksessa iso rooli oli NME-lehdellä –  puhuttiin jopa NME-bändeistä ja NME-soundista.

Samalla tavalla myös Rat Boy kertoo meidän ajastamme jotain. On Spotifyn ja YouTube-kanavan merkitys yksittäisten kappaleiden ja tunnelman ja idean levittäjänä. On nuorukaisen Scum-nimen ympärille koottu kokonainen imperium, konsepti, jonka harkittu ja viimeistelty fiilis kaikessa kokonaisvaltaisuudessaan on niin vuotta 2017.

Niin ja sitten levyllä on tietysti tämä Rat Boyn näkemys Blurin Park Lifesta. Jälleen jonkinlainen tämän päivän versio brittipopista.

I was alright
Till they took me off my medication
Started slagging off my generation
And I don’t know why