Perjantaibiisi: The Strypes – Blue Collar Jane

Tänään oli täysin selvää, että haluan johdatella teidät viikonloppuun nimenomaan The Strypesin vakuuttavan debyyttikokopitkän avustuksella. Irlantilaisten teinipoikien kuun alussa ilmestynyt Snapshot-albumi on nimittäin ollut mielessä pitkälti koko kuluvan viikon.

Mainio kokonaisuus pursuilee kivoja, perjantain tunnariksi istuvia kappaleita (vaikka What the People Don’t See, jo kesällä rakastamani Hometown Girls tai What A Shame), mutta jotenkin tämä levyn ensimmäisenä singlenäkin ilmestynyt Blue Collar Jane videoineen vain kiteyttää yhtyeestä – ja ehkä minustakin – jotain olennaista ja jännää. Levyn vahvuuksiin kuuluvat minusta myös yhä edelleen ne The Strypes -hypen aikoinaan synnyttäneet coverit (esim. You Can’t Judge a Book by the Cover).

The Strypesin yhteydessä puhutaan luonnollisesti aina siitä, kuinka yhtye liikkuu musiikillisesti ja olemuksellisestikin menneisyydessä. Rhythm & blues, rock ’n’ roll, istuvat puvut ja niin edelleen. Minusta yhtye on samalla kuitenkin myös todella vahvasti kiinni tässä ajassa. Eipä nimittäin tarvitse olla mikään suuri trendien tulkki huomatakseen, että The Strypesinkin kiteyttämä old school ja pop-aikaa edeltävä rock ovat jo jonkin aikaa olleet olennainen osa uutta brittiläistä musiikkia.

Miles Kane, Palma Violets, Jake Bugg, Houdini Dax ja tuoreimpana vaikka The 45s. Ja lisää tulee. Kaikki katse menneisyydessä, alkuperäisyydessä. Jokainen omalla tavallaan, mutta myös samoihin inspiraatiolähteisiin – ja toisiinsa – sotkeutuneina. Ainakin löyhästi. Jaottelua ja lokerointia rakastava brittiläinen musiikilehdistö on tyylilleen uskollisesti kiteyttänyt tämän rhythm & blues/rock ’n’ roll/garage -akselista vahvasti vaikuttuvien hengenheimolaisuuden ilmiöksi. Bongattu ainakin termit beat revival ja noh, rock revival.

Ja minä eksyin näköjään tyylilleni uskollisesti tekstin alkuperäisestä tarkoituksesta. Eli siis, pistäkää Snapshot soimaan, se on tiukka. Ei mulla muuta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.