Perjantai, you bastard! Tulit ja yllätit.

Tänään on mielessä suomen kielen minulla on -rakenne sekä sitä seuraavan nominin muoto: yksikössä nominatiivi, kieltomuodossa ja lukusanan (paitsi ei yksi) jälkeen partitiivi. Helppo juttu niin kauan, kunnes joudut opettamaan sitä ihmislle, joka ei osaa suomea.

Tänään on mielessä myös huominen SOLITIFEST. Me 1-vuotiaat Rosvo-bloggarit olemme saaneet luvan juhlistaa tuolla indieparaatin keskellä omia synttäreitämme. Ja tämä juhlinta tapahtuu dj:ksi tekeytymällä.

Eli nyt pitäis keksiä muutama naseva poppikappale keikkojen välissä soitettavaksi. Jotain, joka kuvaa She’s not anyone -blogin sisältöä oivallisesti? Jotain, mitä itse haluaisin kuulla? Vai jotain, mitä yleisö haluaa kuulla? Olettaen tietysti, että nämä eivät mene yks yhteeen (ei ne mene).

Jos minun pitäisi juuri nyt nopsaa ja todella spontaanisti (tässä suomen kielen pohtimisen keskellä) valita yksi kappale kuvailemaan minua ja blogiani, olisi se varmasti tämä Shed Sevenin Speakeasy.

Tavallaan Shed Seven kertoo minusta enemmän kuin Oasis, Stone Roses tai Blur, vaikka nuo toki ilmiselviä dj-settivalintoja ovatkin. Oasis, Stone Roses ja Blur tekevät minusta brittiläisen popmusiikin harrastajan. Shed Seven tekee minusta brittipopparin.

Nähdään huomenna!

http://youtu.be/V_zBFfWs-_U

(En väitä, etteikö joku voisi olla brittipoppari vaikka ei pitäisi Shed Sevenistä, vaan puhun subjektiivisella tasolla. Väitän, että rakastan Shed Seveniä sekä sitä tunnetta brittipoppariudesta, minkä yhtyeen musiikin kuunteleminen minussa aiheuttaa.)