Perjantai! My Life Story! Sparkle!

Eli kolme tapaa sanoa vau.

Tämä kappale on kirkkaasti yksi 90-luvun valloittavimmista. Säkenöivä, iso ja häpeilemättömän pop. Vaikka lontoolaisyhtyeen olennaisin hitti taitaakin olla 12 Reasons Why I Love Her -kappale, on nimenomaan Sparkle (1996) se, jonka itse poimisin osaksi brittipopkaanonia.

Kuten Elastica-tekstissänikin jo totesin, on brittipop minusta herkullisinta nähdä jonkinlaisena skenenä tai suuntauksena, ei tiettyyn määritelmiin palautuvana musiikkityylinä. Kun jo brittipop-kauden tunnetuimpien ydinyhtyeiden – Blur, Elastica, Oasis, Suede, Sleeper, Pulp ja tällaiset – musiikilliset ulosannit ovat keskenään todella erityyppisiä, niin entäs sitten, kun kierroksia ja kerroksia aletaan lisäillä tuon ytimen ympärille? No vivahteikkuus se vain lisääntyy.

Ja törmäät muun muassa My Life Storyn ihanan överiin sinfoniabrittipoppiin.

Sinfoniabrittipoppi, barokkipoppi. Siinäpä jokunen kuvaus, joilla voi niputtaa ysäriyhtyeiden kaaoksesta löysästi yhteen vaikkapa My Life Storyn ja The Divine Comedyn kaltaiset jousiin, torviin, teatraalisuuteen ja juhlavuuteen taipuvaiset yhtyeet. Vaikka The Divine Comedy onkin noista kahdesta elegantimpi, arvokkaampi ja vakavasti otettavampi kuin kitsch My Life Story, yhtyvät Jake Shillingfordin ja Neil Hannonin pop-käsitykset ja -visiot joiltain osin.

Muistan lukeneeni muutama vuosi sitten Shillingfordin haastattelun, jossa mies oli huolissaan siitä, ettei nykyindiessä ole lainkaan glamouria ja kunnon melodioita. Niin, kovin pitkälle Sparklea ei tarvitse kuunnella tajutakseen, ettei kappaleessa ole mitään, mitä musiikissa tehdään vaikkapa juuri nyt. Ehkä kappale juuri siksi tuntuu jotenkin niin omalta.

Herättäkää minut sitten, kun joku vuonna 2015 tekee tuollaisen kertsin.