Olen kuunnellut tänään jostain syystä koko aamun Blurin Leisure-debyyttiä. En tiedä, miten levy nyt liittyy mihinkään minun elämässä (paitsi vähän ehkä siihen, että viime viikolla kampaajalla käydessäni harkitsin hetken tuollaisen baggy-tukan leikkauttamista), joten homman nimi lienee vain se, että tykkään taas todella paljon siitä, miltä levy kuulostaa synty- ja ilmestymiskontekstistaan täysin irrotettuna. Ja kivaltahan se, kuten aina.

Levyhän ei ollut vuonna 1991 ilmestyessään kummoinenkaan menestystarina tai mikään vielä itseään etsivän bändin sielukas hengentuote, vaan ehkä ennemminkin sellainen levy-yhtiön painostuksessa muovaantunut yritys hypätä silloin ajankohtaisen tanssi-indien bandwagoniin.

Brittipopin kannalta levyn pienoinen floppaaminen ja todella isojen singlebiisien puuttuminen on tietysti vain hyvä juttu. Jos kolmantena singlenä julkaistu Bang olisikin myynyt isosti, ei yhtye olisi välttämättä tullut kyseenalaistaneeksi tyylivalintaansa. Ja kuka tietää, ehkä tässä tapauksessa yhtye olisi päätynyt huuman laannuttua jonnekin tanssi-indiebändien hautausmaalle. Hui kauhistus.

Luojalle kiitos siis Leisuren huonosta menestyksestä (ja tietysti There’s No Other Way -klassikosta sekä Fool– ja Bad Day -hienouksista) sekä siitä, että Damon pakkasi Amerikan-kiertueelle mukaan juuri Kinksin levyn. Sillä mitä ihmettä minusta olisikaan tullut ilman Modern Life Is Rubbishia, joka tunnetusti on erittäin Kinks-esque?

Vaikka kyllähän minä toki aina näidenkin kitaroiden vaikutuksesta väristelen.