Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Supergrassin I Should Coco

Ilmestymisvuosi: 1995

Ystävä silloin, kun: kaipaan syvällisten keskustelujen sijaan hysteerisiä heittoja ja hengästyttäviä sutkauksia.

Erityisen ihanaa: Lenny-kappaleen alku, ne 60 tasamuotoista iskua ennen riffin käynnistymistä.

Minusta Supergrassin debyyttilevy on herkullisin silloin, kun ei anna Alright-hitin tai levyn parin muun popkappaleen sokaista, vaan malttaa kuunnella sitä punklevynä, pop- tai brittipopalbumin sijaan.

Tai no, punk poppina, tai poppina, joka on todella punky. Buzzcocksy.

I Should Coco on se levy, jonka läpi haluaisin hyppiä keikalla, eturivissä. Hengästyä. Töniä muita ja sinkoilla menemään kuin mikäkin ihmiskuula. Vaikka eipä hengästymiseen paljoa sinkoilua tarvita, puskeehan esimerkiksi lempparini Caught By The Fuzz eteenpäin sellaisella rytinällä ja intensiteetillä, että ihan jo pelkkä kuuntelu saa hengästymään. 90-luvun tehokkaimmin käytetyt kaksi minuuttia ja kuusitoista sekuntia.

Muutenkin levy saa soittamisen kuulostamaan jotenkin todella helpolta. Neljänkymmenen minuutin jälkeen on olo, että yhtye tuli, näki ja soitti. Pari kolme, maksimissaan neljä minuuttia kerrallaan, treenikämpällä. Kauhealla kiirellä ja tarmolla, että ehtii vetää koko setin läpi ennen seuraavan bändin saapumista (Sofa (of My Lethargy) -kappaleen kohdalla yhtye huomaa, että hei, meillä onkin vielä viisi minuuttia jäljellä ja päättää jammailla vähän).

Mutta se kiire, hengästyneisyys ja nuorentuntuinen aggresiivisuus, se on levyssä huikeinta. Se tekee siitä ysärikontekstissa erilaisen. Levy on toki vaikutteiden alaisena tehty, mutta se ei ole lainkaan sellaisella romantisoivalla tavalla nostalginen kuin vaikka Blur. Levy ei ole myöskään Suede-tavalla vakava ja dramaattinen tai Pulp-tyyliin teatraalinen. Ja sen kitaraenergia on aivan jotain muuta kuin Oasiksella tai niillä miljoonilla muilla 90-luvun kitarayhtyeillä.

Syitä poikkeaviin visioihin on haettu ainakin yhtyeen jäsenten nuoruudesta: esimerkiksi laulaja Gaz oli levyn valmistumisen aikoihin vain 18-vuotias. Yhtyeen jäsenten musiikillinen herääminen sijoittuu näin erilaiseen musiikkikulttuuriseen aikaan kuin vaikkapa yhdeksän vuotta vanhemman Damon Albarnin. Onpa yhtyettä joskus kuvailtu tyyliin genuinely the first post-dance-boom guitar band.

Mutta jos ihan rehellisiä ollaan, pidän tällaisia musiikkihistoriallisia ja genrerajallisia spekulointeja ja analysointeja I Should Cocon tapauksessa vähän turhina. Sillä tässä jos missä meillä on levy, joka on vähemmän merkityksiä ja enemmän musiikkia. Se vain on, hieno levy. Suloinen sekamelska.

http://youtu.be/9pOob4dgLtE

Juttusarjan kuva ihanan ja taitavan Jyrin käsialaa.