Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä. Juttusarjan Ruisrock edition esittelee parhaita ystäviä vuoden 2014 Ruisrockin artisteilta.

Ystävä: Sueden Coming Up

Ilmestymisvuosi: 1996

Ystävä silloin, kun: kaipaan pophurmosta.

Erityisen ihanaa: yhtyeeseen juuri kosketinsoittajaksi kiinnitetty Neil Codling. Ja kyllä, ulkonäkö liittyy tapaukseen. Toisten mielestä parasta, mitä Suedelle tapahtui, oli Bernard Butler, minusta sitä oli Neil Codling. Parasta on myös Trash, todellinen anthem, kappale, joka esitteli uuden, popimman Sueden. Ja kappaleen video, sen instensiivinen, vähän paheelliselta näyttävä sävymaailma on ehdottomasti yksi omista klassikkokokemuksistani.

Olisi toki kivaa ja niin kovin kriitikko- ja musiikkidiggailijauskottavaa kirjoittaa, että Dog Man Star on upeinta, mitä Suede on urallaan tehnyt. Mutta se olisi kyllä ihan höpötystä ja huijausta – pidän yksinkertaisesti enemmän Coming Upista.

Niin, mitä suosikkiyhtyeisiin ja heidän tuotantoonsa tulee, ei minulle ole koskaan ollut ongelma pitää mainstreamistä. Hiteistä. Minun listauksissani Coming Up lyö Dog Man Starin, (What’s the Story) Morning Glory? lyö Definitely Mayben ja This Is My Truth Tell Me Yours lyö The Holy Biblen. Se, että yhtäkkiä kaikki kuuntelevat Suedea, Manicsia ja Oasista on se juttu. Cool Britanniaa.

Vaikka rakastankin Sueden debyyttiä ja pidän kakkoslevyn We Are The Pigsiä yhtyeen hienoimpana yksittäisenä kappaleena, on minun Suedeni häikäilemättömän hitti ja häpeilemättömän pop Coming Up.

Coming Up jos joku on Cool Britannia -ikoni. Neonvärinen, räikeä kansitaide, levyn hedonistinen, glamoröösi ja jotenkin technicoulor popkäsitys, tamburiinia lyövä Brett Anderson, juuri yhtyeeseen kiinnitetty ja popjumalalta näyttävä Neil, kaikki ne la la laat. Ja niin edelleen. Ei mitään kymmenminuuttisia, vaikeita teoksia, joita täytyy ymmärtää. Ei Dog Man Starin ekstremeä tai tummuutta, ei erikoista yrittämistä. Ei enää mitään indietä. Vain täydellisiä popkolmiminuuttisia peräkkäin.

18 kuukautta on pitkä aika popmusiikissa. Sillä välin, kun Suede keräsi itseään kasaan vuonna 1994 ilmestyneen Dog Man Starin ja Bernard Butlerin lähdön jälkeen, ehti brittipopista tulla valtavirtaa. Normi. Blurista överi, Oasiksesta överimpi. Tuona aikana esimerkiksi Manics ja Pulp olivat haalineet itselleen osan Sueden synnyttämästä kiinnostuksesta ja toki yleisöstäkin.

Mutta sen sijaan, että yhtye palaisi estradeille vaikean kolmannen levyn kanssa, tekeekin se albumin, joka kuulostaa juuri siltä, miltä vuonna 1996 ilmestyvän brittiläisen kitara-albumin täytyykin kuulosta.

Siltä kuin maassa olisi meneillään maailman nautinnollisimmat poporgiat.

High on diesel and gasoline, psycho for drum machine shaking their bits to the hits

Suede esiintyy Ruisrockissa sunnuntaina 6.7.2014.