Parhaat ystäväni: Oasis – Be Here Now

shesnotanyone_01

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Oasiksen kolmoslevy, parjattu Be Here Now

Ilmestymisvuosi: 1997

Ystävä silloin, kun: kaipaan muistutusta siitä, että sellaista kuin ”liika itsevarmuus” ei ole olemassakaan.

Erityisen ihanaa: ”As we beg and steal and borrow. / Life is hit and miss and this / I Hope, I Think, I Know.”

Levyn I Hope I Think I Know -kappale on minun salainen Oasis-suosikkini, erityisesti kertosäe lyriikkapätkineen. En laula karaokea, mutta jos tämä kappale löytyisi vihkosesta, antaisin mennä! Saan kuulla jatkuvasti, ettei kappale oikeasti ole kummoinen, mutta äh, en välitä. Minusta se on mainio! Luultavasti se on myös yksi Oasiksen hengästyttävimmistä.

Be Here Now -albumin ja minun välinen ystävyys perustuu toki paljon sille, että kyseessä ensimmäinen Oasis-albumi, jonka ilmestymisen muistan (Definitely Mayben ilmestymisen aikaan kuuntelin vielä lähinnä Tenavatähtiä, (What´s the Story) Morning Glory? löytyi joskus ilmestymisensä jälkeen isosiskon kasetilta ja Radio Mafiasta). Toisin sanoen Be Here Now on ensimmäinen Oasis-levy, josta olen saanut tehdä itse omat ensitulkintani – en vain lukea muiden.

Levystä puhuttaessa mainitaan ihan aina sen kaoottisuus. Se, kuinka siinä on liikaa kaikkea. Kappaleita, joiden loppu kestää minuutteja. Liikaa kitaroita, pituutta, itsevarmuutta, meteliä, säröä, huumeita, riitoja. Ämpäreitä. Siis kaikkea. Levystä on tehty cool britannian ja brittipopin överiyden ja sitä seuraavan tuhon symboli.

Mutta. Vaikka minäkin olen sitä mieltä, että joku olisi voinut huutaa sen ”Shut Up” -huudon Magic Pie -kappaleella vähän aiemmin (nyt se tulee pitkän möykän päälle kohdassa 6:54 ja sen jälkeen vielä jammaillaan tovi), ajattelen kuitenkin suurimman osan ajasta, että levy on todella hyvä.

Tuntuu, että se parjaava ja meteliä taivasteleva tyyli, jolla levystä puhutaan, on vain tapa. Jumiutunut näkökulma. Sillä onhan levyssä nyt ihan hirvittävän paljon taikaakin.

Otetaanpa vaikka Liamin vokaalit. Minusta ne ovat aivan erityisen hienot läpi koko levyn, mutta etenkin nimikappaleessa ja avausraidalla, jolla Liam kuulostaa siltä kuin olisi jotenkin eri tavalla ja rnemmän mad for it kuin koskaan aiemmin.

Niin, se avausraita. Ja sen videon apokalyptinen tunnelma. Ennemmin kuin siitä, kuinka Be Here Now -levyn ilmestymisestä alkoi brittipopin mahalasku, tykkään puhua siitä, kuinka hieno Oasis-symboli tuo D’You Know What I Mean? -video on.  Itsevarma, röyhkeä, suurieleinen, meteliä itsestään pitävä. Liam täydellisessä takissaan, kädet taskuissa. Noel ja Noelin huolestunut ilme. Muu bändi sopivasti taustalla, mutta kuitenkin tärkeänä ja tunnistettavana. Niin ja tietysti lopun helikopterikohtaus ja Liamin klassinen voitonmerkki.

Kappaleen rehvakasta isoutta kuunnellessa ja sen videon itsevarmuutta katsellessa tulee olo kuin kyseessä olisi jonkinlainen kauan kaivattu ja pitkään odotettu paluulevy estraadit kerran jättäneeltä yhtyeeltä. Yhtyeeltä, joka on mielestään maailman paras. Noelin visiona oli kuitenkin tehdä nopeasti (kappaleet hän kirjoitti parissa viikossa) eräänlainen trilogian päätöslevy. Levy, joka ei aloita, mitään, vaan lopettaa. Ja on vähän niin kuin jotain kahden ensimmäisen levyn väliltä, mutta ”a lot louder”.

Ja niinhän se on. Jos D’You Know What I Mean? olisi ilmestynyt kummalla tahansa aiemmalla levyllä, olisi suhtautuminen siihen kiistatta palvova. Ja päätösraita All Around The World on itse asiassa kirjoitettu heti sen jälkeen kuin yhtye sai levytyssopimuksen. Tuolloin Noel mainosti kappaletta parhaaksi ikinä. No, ei se ehkä ihan sitä ole, mutta ihan hyvä vaihtoehto champagnesupernovaksi. Ja Stand By Me on niin paljon ihan kuin edellisen levyn Don’t Look Back In Anger, ettei sitä ainakaan huonommaksi voi sanoa.

Ihastuin levyyn ikihyviksi, kun sen ensimmäisen kerran kuulin. Jos olisin kasvanut tynnyrissä, en olisi varmaan koskaan ”tajunnut”, kuinka kiusallinen häpeätahra levy suurimman osan mielestä tuntuu olevan. Niin aidosti, naiivisti ja vilpittömästi siitä pidin vuonna 1997. Ja pidän edelleen!

Ja lopuksi on tietysti vielä pakko listata pari omaa potentiaalista Oasis ja kylmät väreet -ehdokasta levyltä:

My Big Mouth. Kun tulee ensimmäisen kerran bridge And round this town you’ve ceased to be / That’s what you get for sleeping with the enemy (1:03). Ja nimenomaan se ”the enemy”.

The Girl In The Dirty Shirt. Kappaleen kertosäe, sen hidas ja keinuva rytmi yhdistettynä Liamin laiskaan, vähän laahaavaan lauluun (1:46).

4 kommenttia kirjoitukseen Parhaat ystäväni: Oasis – Be Here Now

  1. Hal-Jo kommentoi:

    Mullekin Be Here Now oli ensimmäinen Oasis-levy, jota ymmärsin odottaa. Avaussingle ja -video kesällä 1997 kieltämättä teki oitis selväksi levyn kookkaan meiningin! Muistan sen perusteella olleeni varma, että Oasiksen taso pitäisi.

    Ja niin minäkin hurmaannuin, kun Be Here Now lopulta julkaistiin. Pidin sitä parempana kokonaisuutena kuin aiempia Oasis-albumeita (jotka taisin olla aika hiljattain hommannut). Ihan mainiosti Be Here Now on kestänyt aikaa, kun nyt ensimmäistä kertaa vuosiin kuuntelin sen alusta loppuun.

    Be Here Now -suhteeni ei silti ole sama kuin kypsässä yläasteiässä. Jos biisien pituuksissa olisi pysynyt järki kädessä ja ehkäpä esim. Stay Young nostettu albumiraidaksi Magic Pien tilalle, levy olisi liki tasavertainen kumppani edeltäjilleen. Nyt Be Here Now on hitusen raskas ja tukkoinen kuuntelukokemus, vaikka siinä ehdottomasti on hetkensä. Yksittäisiä hienoja biisejä löytyy kosolti.

    Levystä jäi käteen kiehtovat tarinat valtavista egoista, piristevuorista ja massiivisesta stadionpöhöstä, mutta myös varsin kelpo musiikkipläjäys. Tulevina aikoina albumin arvostus kenties kasvaa, jahka vuoden -97 aikalaisten mahdottomat odotukset ja niiden myötä tullut väistämätön pettymys vajoavat syvemmälle historian juoksuhiekkaan.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Kiitos hienosta kommentista! Kiteytit loppuun hyvän oivalluksen. Uskon, että juuri noin siinä käy – levy voi uuden Oasis-sukupolven korvissa olla vähän enemmän pettymyksistä vapaa.

      Mietin tässä taannoin ystävän kanssa, että jos albumi olis ilmestynyt vaikka tokana Oasis-levynä, vois suhtautuminen siihen olla paljon rakastavampi. Levy ehkä kärsii vähän vertailussa edeltäviin. Laulumateriaali on minusta sellaista, että yksittäisinä kappaleina, vaikka aiempien levyjen kontekstiin siirrettyinä ne vois olla kiistatta klassikoita. Nyt ne ovat ehkä vähän kiisteltyjä sellaisia, kiitos räimeen ja levottomuuden, joka hukuttaa helmet allensa :)

      Olen siis samaa mieltä raskaudesta ja tukkoisuudesta. Toisaalta nuo eivät vaivaa minua itseäni koko ajan, vaan liittyvät kuuntelufiiliksenä erityisesti joihinkin tiettyihin kappaleisiin – niinkuin vaikka Magic Piehin, auts. Esimerkiksi DYKWIM:n kohdalla se isous on minusta vain maagista ja ihanan itsevarmaa.

      Vaikka rakastankin levyä edelleen hulluna ja kuuntelen sitä melkein viikottain, niin toki sitä nyt kolmikymppisenä, musiikillisesti sivistyneempänä ja kokeneempana tunnistaa levyn ongelmia eri tavoin kuin 14-vuotiaana. Olen toisaalta myös iloinen siitä, että se tuolloinen rakastumisen ja hullaantumisen huuma on edelleen tunnistettavissa ja muisteltavissa, kun levyä kuuntelen.

  2. Jools kommentoi:

    Kuuntelen kanssa melkein viikottain. DYKWIM? tuo edelleen kylmät väreet ”Step off the train…” kohdalla, varsinkin videon kanssa. Niin kuin siinä 2009 julkaisun linereissa lukee, BHN:stä tuli vuosien ja pölyn laskeuduttua tosifanien told-you-so -levy :)

    1. Miia Miia kommentoi:

      :) Told you so, tosiaan.

      Oma vakkarisuosikki on myös My Big Mouth – mikä upean punk ote! Soitin biisin joskus dj-keikalla ja useampi tuli kyselemään, että ”vau, siis onko tämä Oasis, siis millä levyllä tällainen helmi?” Ehkä moni on skipannut levyn sellaisen levyn kohtaaman yleisen negailuilmapiirin takia. Harmi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.