Parhaat ystäväni: Menswear – Nuisance

Zemanta Related Posts Thumbnail

Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittipop-yhtye Menswearin debyytti Nuisance (tai melkein ainokainen, kakkoslevy julkaistiin vain Japanissa).

Ilmestymisvuosi: 1995

Erityisen ihanaa: Kitaristi Chris Gentry, joka on 90-luvun söpöin ilmestys. Oui, paljon söpömpi kuin Take Thatin Mark Owen!  Vuonna 1977 syntynyt Gentry oli albumin ilmestymisen aikaan vain 18-vuotias – kauan eläköön 90-luvun teinimuusikot, joita löytyi Menswearin lisäksi nyt ainakin Ashistä ja Supergrassista. Gentry muuten seurusteli hetken Elastican kitaristin Donna Mattewsin kanssa. Olennaista!

Ystävä silloin kun: haluan kertoa 48 minuutissa ja 54 sekunnissa sen, mitä brittipoppi on. Albumi on ehdottomasti yksi brittipop-kauden täydellisimmistä symboleista.

Menswearin Nuisance ei ole merkittävä albumi ja paras ystävä siksi, että se olisi synnyttänyt jotain uutta tai muuttanut maailmaa. Oikeastaan päinvastoin! Se on pieni, kiireessä, hurmoksessa ja epäammattimaisen taustajoukon kanssa työstetty levy, joka syntyi jo olemassa olevasta. Brittipoppiudesta ja hurmoksesta, brittipopskenestä. Uuden luomisen sijaan se toisintaa. Yhtye olikin vuonna 1995 kaikkea sitä, mitä ihmiset vuonna 1995 halusivat, mutta myös kaikkea sitä, mitä oli jo olemassa.

Nuisance jos joku olikin ilmestyessään täydellinen tiivistys siitä, mitä brittiläisessä indie- ja popmusiikissa oli viimeisen parin vuoden aikana tapahtunut. Nuisancelta löytyy Blurin englishness-visiot ja mod-ote, sen Modern Life Is Rubbish -albumin aikainen viehätys pukuihin ja maihareihin (vrt. esim. I’ll Manage Somehow ylempänä). Lisäksi on Pulpin teatraalisuus, joka ilmenee ehkä viehättävimmin laulaja Johnny Deanin olemuksessa. Ja toki Nuisanceakin on kasvatettu 90-luvulla liki pakollisiksi muodostuneilla jousisovituksilla (vrt. esim. Being Brave). Tämän Daydreamer-kappaleen tunnelma ja kitarat puolestaan ovat kuin suoraan aikalaisyhtye Elasticalta lainattuja.

Sleeping In -kappale taas on very britpop ja very 90s, koska se julistaa rakkautta 60-luvun popmusiikillista estetiikkaa kohtaan.

Mutta eivät Menswear ja Nuisance ole ainoastaan musiikillisia symboleja 90-luvulle ja brittipopille. Yhtye ilmentää täydellisesti indien populaaristumista ilmiönä, sitä, kuinka indiestä tuli mainstreamia. Yhtäkkiä jokainen levy-yhtiö halusi löytää oman oasiksensa, mikä tietysti johti siihen, että yhtyeitä syntyi tuon tuosta. Levy-yhtiöillä oli rahaa, eikä levytyssopimuksen saaminen ollut aina kovin vaikeaa. Esimerkiksi Menswear perustettiin nayttäytymispaikkana tunnetussa Blow Up -yökerhossa, se sai levytyssopimuksen ennen yhtään keikkaa ja listaohjelma Top Of The Popsissaki se esiintyi ennen kuin oli julkaissut ainuttakaan singleä.

The perfect product from a band that is better known for being seen than being heard”, kuvailtiin Nuisance-albumia jossain.

Yhtyeen lyhyt, ulkonäkökeskeinen ja hedonistinen ura toimii mitä parhaimpana ajankuvana ja brittipop-ilmapiirin ilmentymänä ja kiteyttäjänä. Siitä huokuu arroganttius ja itsevarmuus sekä 90-lukuun yhdistyvä kepeys ja hauskanpito. Hetken aikaa kestävät bileet. Menswear ei edusta samalla tavalla absoluuttisn hienoa rock-kokemusta kuin vaikka Oasis, vaan saa merkityksensä nimenomaan brittipop-kontekstissa. Levyssä ei ole mitään monumentaalista tai jylhää, mutta klassikko se on, ehdottomasti. Brittipopparin klassikko ja identiteettilevy.

Nuisance täyttää 24.10 20 vuotta. Levylle ei järjestetä vuosijuhlia ja sille tuskin on faniryhmää (paitsi ehkä minun oma privaattiklubini). Vaikka levy ei muuttanutkaan maailmaa, on sillä minun mielestäni (hienon musiikillisen kuuntelukokemuksen lisäksi) yksi tärkeä tehtävä vielä nytkin, vuonna 2015.

Sen tehtävänä on muistuttaa siitä, että brittipopissa on kyse niin paljon enemmästä kuin vain Oasiksesta. Tai ei edes enemmästa, vaan pohjimmiltaan jopa muusta. Muusta kuin Oasiksen kaltaisesta rock-klassikosta, Blurin pitkästä ja kriitikoiden ylistämästä urasta. Muusta kuin muista isoista: Suedesta tai Pulpista. Sillä yhtä lailla kuin kriitikoiden kiitoksista, klassikoista ja pysyvästä, on brittipopissa kyse väliaikaisuudesta, yhden levyn ihmeistä. Hetken kestävästä tähteydestä.

Ja siksi meillä on Menswear.

Yksi kommentti kirjoitukseen Parhaat ystäväni: Menswear – Nuisance

  1. Pete P. kommentoi:

    Tosi juttu! Etenkin siinä mielessä, että Oasis, Blur, Pulp ja Suede eivät varsinaisesti olleet brittipopia – ainakaan siinä merkityksessä kuin vaikkapa Menswear.

    Oasis, Blur, Pulp ja Suede tekivät sen verran hienoa ja ajatonta musiikkia sen verran omaperäisellä tyylillä, että ne olisivat todennäköisesti jääneet historiaan myös ilman Brittipop-skeneä ja -ilmiötä.

    Menswearia ynnä muita ”B-luokan” bändejä puolestaan on aika vaikea erottaa ja ymmärtää ilman tuota aikakautta ja kontekstia.

    (Ja siis en dissaa Menswearia enkä muuta B-luokkaa. Mun oma suosikki näistä oli The Supernaturals, joka teki 2 levyä *aivan täydellistä* brittipoppia.)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.