Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Manic Street Preachersin neljäs albumi

Ilmestymisvuosi: 1996

Erityisen ihanaa: Levy on täysin uniikki rockin, brittipopin, melankolian, toiveikkuuden, herkän, lempeän, vihaisesti sanovan, leppoisasti laulelevan, kantaaottavan, tunnelmoivan, ronskien kitaroiden ja jylhien jousien yhteisymmärrys.

Ystävä silloin kun: Kun haluan kuunnella levyä, joka on tuttu, hitti ja rakas, mutta ei lainkaan loppuunkuunneltu tai muuten klisee.

***

Manic Street Preachersin Everything Must Go ilmestyi toukokussa 1996, eli melko tasan 20 vuotta sitten. Levystä tuli yhtyeen kaupallinen ja noh, kritiikillinenkin läpimurto. Se päätti yhdenlaisen ja aloitti uudenlaisen Manic Street Preachers -ajan.

Vaikka minulle jo ikäsyistä se ensimmäinen ja ehkä siksi myös se rakkaudellisin Manics-albumi onkin This Is My Truth Tell Me Yours, tuli myös Everything Must Gosta nopeasti yksi parhaista ystävistäni. Tässä siis jälleen maailman epäjournalistisimpia kuvailuja sille, millaisena minä näen albumin. Selityksiä sille, miksi levy on juuri minulle rakas.

Kun un-Manicsistä tulee the Manics. Yksi Everything Must Go -albumin jutuista on minusta, se, kuinka sen myötä jostain todella epä-Manicsistä tulee todella Manics. Ja hassusti myös todella valtavirtaa. Ilmestyessäänhän levy oli monellakin tapaa reilu irtiotto yhtyeen alkuaikojen visioista. Yhtye ei oikeastaan ollut levyllä oma itsensä, tai ainakaan se itsensä, mihin oli totuttu. Ei musiikillisesti eikä ulkomusiikillisesti.

Everything Must Gon myötä esiin astunut uusi Manics ei ollut enää mikään performanssi tai rokkishow. Everything Must Golla yhtye ei ”ole rockyhtye”, se vain on.

Nyt 20 vuotta myöhemmin voidaan varmastikin todeta, että Everything Must Gon sekä musiikillisista että ulkomusiikillisista ratkaisuista muotoutui lopulta yhtyeen ehkäpä ne tunnusmerkillisimmät piirteet. Alkuajoista on tavallaan tullut poikkeavuutta – tain toisaalta joillekin se ainoa oikea Manics. Koulukuntakysymyksiä. Niin, Everything Must Go herättikin ajatuksen erilaisista Manicseistä ja erilaisista Manics-ihailun koulukunnista. Leoparditakki ja puuhka vai reistaskuhousut?

Levyn kansi ja polaroid-tunnelma. Mikä yhdistää rakkaimpien levyjen kansia? Ne aiheuttavat väristyksiä, koska ne merkitsevät. Everything Must Gon kansi on minusta yksi aikamme ikonisimmista. Se on juuri oikealla tavalla yksinkertainen, sellaisella vähän uncoolilla tavalla tosi cool. Tuossapa yksi tapa kuvailla ”stadion-kauden Manicsiä”. Kannen bändikuva myös alleviivaa uutta post-Richie-Manicsiä ja tavallaan synnyttää yhden Manics-symbolin: tuota jäsenkuvakollaasia ja sellaista pikkuista polaroid-henkisyyttä yhtye on kierrättänyt sittemmin esimerkiksi Forever Delayed -kokoelmalvyn visualisoinnissa ja useissa fanituotteissan. Lisäksi tietysti isojen kirjaimien, sanojen ja tekstipätkien hyödyntäminen visuaalisena elementtinä. Tunnistettavaa Manicsiä, väitän.

Paikka brittipopkaanonissa. Everything Must Go ilmestyi vuonna 1996, aikana, jolloin brittipop eli ehkäpä viimeistä suurta vuottaan. Huipentumaansa. Kitaramusiikki oli trendikästä, valtavirtaa, joten toki Manic Street Preachersistäkin tuli brittipop-yhtye. Everything Must Go jos joku on hieno muistutus siitä, kuinka 90-luvulla oli mahdollista olla yhtä aikaa sekä yleisömenestys, että kriitikoiden suosikki.

Mitä Everything Must Go sitten toi brittipoppiin? Älykkyyttä, pientä vakavamielisyyttä ja tukun isoja, stadioninkokoisia indie-anthemeja. Very britpop.

Myös yhtyeen uudessa tavistyylissä on paljon (yhdenlaista) brittipopestetiikkaa. Collegea, kauluspaitaa, t-paitaa, perusneuletta, reisitaskuhousua. Ruskeaa, beigeä, mustaa ja tummansinistä. Sellaista korostetun näkymätöntä tyyliä, tavallisuutta, joka on rokkia ja coolia vain brittipop-kontekstisssa. Vertaa: alkuaikojen Oasis ja yhtyeen Marks & Spencer -tyyli taikka minkä tahansa ajan Cast ja The Bluetones. Tuollainen tyylitön tyylikkyys on ehdottomasti yksi omien brittipopesteettisten mieltymysteni kulmakivistä.

The Girl Who Wanted To Be God. Everything Must Go -levyllä Manics avautuu tietynlaiselle popille, kepeydelle. Girl Who Wanted To Be God on minusta tällä tavalla uudenlaisen Manicsin lippulaivakappale. Se on raikas, myönteinen ja Manics-kuvastossa uudella tavalla mukaansatempaava. Manicsien pop ja kepeys ei kuitenkaan koskaan ole helppoa tai halpaa. Ei Everything Must Golla eikä sen jälkeen. Yksi suosikkikappaleistani levyltä.

Lyriikoiden avautuminen, näkökulman vaihto. Myös lyriikoiden maailma muuttuu yksilön kipuilusta kohti laajempaa näkökulmaa. Richeyn katoamisen ja uudenlaisen lyriikoiden kirjoittamisen myötä Manicsistä alkaa tulla se yhteiskunnallisesti sanova Manics, jollaiseksi yhtye jatkuvasti leimataan. Ihmisenä olemisen vaikeuden sijaan yhtye alkaa opettaa meitä ympäröivästä maailmasta, niin kuin vaikka siitä, miten amerikkalaisuuden ihannointi lipuu osaksi brittiläistä kulttuuria. Se sivistää meitä valokuvaaja Kevin Carterin kohtalosta. Vääryyden osoittaminen tulee entistä vahvemmin osaksi Manics-maneereja.

Mainstream olematta huonolla tavalla helppo tai ajatukseton. Everything Must Go on musiikillisesti tavallaan aika helppo levy, ainakin sellaisella ensipuraisulla. Yhyeestä tuli sellaisella universaalilla tavalla tykättävämpi, minkä lisäksi levy tietysti istui ilmestyessään ajan musiikilliseen ihanteeseen. On Australian kaltaista klassista kitarapoppia.

Everything Must Gon valtavirtaisuus ja helppous on minusta kuitenkin vähän sellaista pintaa. Mukaansa tempaavien hittibiisien synnyttämää harhaa. Valtavirtaisenakin Manics on aina, aina älykäs yhtye.

Väitänkin, että levy on musiikillisesti monipuolisempi, monitasoisempi ja pureskeltavampi kuin mitä useimmat luulevat. Ilmiselviltä tuntuvien jousisovitusten lisäksi löytyy älykkäitä ja nokkelia musiikillisia jutskia. The Girl Who Wanted To Be God -kappaleen disco, Kevin Carterin puhallin ja tietysti se aloitusraidalta alkava ja levyllä myöhemminkin vieraileva näppäilyliplatus. Kuuntele vaikka Small Black Flowers That Grow In The Sky.

JDB:n laulutyyli. Olen tainnut joskus mainta siitä, kuinka en ole Richey Edwards -koulukuntaa, enkä edes Nicky Wire -koulukuntaa. Olen James Dean Bradfield -koulukuntaa. Rakastan!

Minusta JDB on yksi upeimmista laulajista ikinä. Ja tällainen hänestä tuli minun silmissäni aivan erityisesti juuri näennäisherkän, mutta silti paikoin ronskin ja tiukasti sanovan Everything Must Gon myötä. Kiitos siis suurien ja vähän vihaisten kappaleiden, kuten albumin nimibiisin, aloitusraidan ja A Design For Lifen tai vaikka Kevin Carterin lempeän säkeistön ja vihaisesti syöksähtävän kertsin välisen vuoropuhelun. Parhaimmillaan James Dean Bradfield onkin mies, joka laulaa hiljaa lujaa. Herkästi rajusti. Taiteilee upeasti melankolisen ja toveikkaan välillä. Kuuntele Further Away ja pökerry.

Olkoon Enola/Alone myös levyn kappaleista se, jolla Bradfieldin laulu vie aivan erityisen paljon mennessään. Ykis Manicsien hienoimpia kappaleita, jonka unohtuneisuus muistuttaa meitä yhdestä Everything Must Gon erityispiirteestä: se sisältää joukon kappaleita, joiden hyvyyttä ei ehkä tiedetä tai muisteta.

Enola/Alonella Bradfieldin lempeä laulu vuoropuhelee ronskin kitaran kanssa – värisyttävä pari vuonna 1996, värisyttävä pari jokaisella Manics-levyllä sen jälkeen, värisyttävä pari tänään illalla keikalla.

Manic Street Preachers ja Everything must go -levyn juhlakeikka tänään 20.4. Helsingin Jäähallissa