Tässä juttusarjassa iloitaan parhaista ystävistä – tärkeistä levyistä. Ei missään järjestyksessä.

Ystävä: Brittiläisen Embracen debyyttilevy ja maailman aliarvostetuin post-brittipophelmi The Good Will Out.

Ilmestymisvuosi: 1998

Erityisen ihanaa: We won’t come down ’cos I’m a million strong and so’s the light I’ve found. Rakkauskirje I Want The World -kappaleelle löytyy täältä.

Ystävä silloin, kun: Valitsen levyn ystäväksi kahteen eri mielentilaan: toisinaan yksinäiseen rakkaudenkaipuuseen, joskus taas itsevarmaan maailmanvalloittajaoloon.

Niin, The Good Will Outin yksi hienous lienee siinä, että se on sekä rock että pop. Levyssä on paljon sellaista, mitä Oasis olisi voinut kolmoslevyllään ilmaista, jos se olisi ajatellut termin ”brittirock” eri tavalla. Jos se olisi malttanut enemmän ja riehunut vähemmän. The Good Will Out on rock, itsevarma ja ryhdikäs, mutta siltä puuttuu lädimäinen uho ja isottelu. Levy yltyy, muttei mene missään vaiheessa yli.

Ja kuitenkin kitaroiden lomassa on paljon myös sitä samaa herkkyyttä, millä vaikkapa Coldplay muutama vuosi myöhemmin tuli ja rauhoitteli Cool Britannian väsyttämää yleisöä.

Niinpä en maltakaan olla analysoimatta The Good Will Outia varsinaiseksi 90-luvun lopun ajankuvaksi. Se sijoittuu ikään kuin vanhan ja uuden ajan väliin. Ajallisesti, mutta myös musiikillisesti. Yhtäältä levy on brittipop-kauden jatke. Sen rock täyttää sitä aukkoa, minkä ”Oasis-pettymys” aka Be Here Now ja brittipopin hiipuminen jätti jälkeensä. Ilmestyessään The Good Will Out oli yksi Britannian nopeimmin myyneistä debyyteistä ikinä.

Toisaalta levyn toinen puoli – balladimaisuus, harmonisuus ja seesteisyys – valmisti yleisöä Travisin ja Coldpalyn kaltaisten yhtyeiden herkän hissuttelukitararockin vastaanottoon.

http://youtu.be/-IYjNlN5ZjA

You fell in love, I fell in line. 

The Good Will Out on hyvästienjättölevy, erolevy. Mutta ei se ole vain erolevy, se on eroavaisuuslevy. Tarina siitä, kuinka sinä sitä, mutta minä jotain muuta. Erilaista.

My weakness is none of your business.

Se on myös haistattelulevy. Ja ikävälevy ja katumuslevy ja toipumislevy ja toivolevy.

Mutta kaiken tuon tunneskaalan alla enemmän kuin mitään, on se rakkauslevy. Yksi vilpittömimmistä ja tuntuvimmista ikinä.

Oma henkilökohtainen suhteeni levyyn on palvova. Rakastan sen dominoivia kitaroita, kohoavia kertosäkeitä, lopun balladiputkea, Danny McNamaran näennäisesti tylsää ja tavallista, mutta todellisuudessa somaa ja uniikkia lauluääntä. Ihastelen sitä, kuinka albumi on yhtä aikaa debyytille sopivalla tavalla poikamaisen raaka, mutta silti valmis ja viimeistelty.

Joskus mietin, että jotain mystistä tässä rakastamisessa on – en nimittäin tunne ketään toista levyyn yhtä intohimoisella ja pitkäikäisellä rakkaudella suhtautuvaa.

Ehkä onkin niin, että enemmän kuin vuodesta 1998, kertoo The Good Will Out minusta.

You know if you had a wing
You’d be the last to know, you could fly

http://youtu.be/RMCfMtzhj-A

Tämän debyytin jälkeen Embrace julkaisi vielä kaksi kelpo (joskin kehnommin myynyttä) levyä, kunnes vetäytyi pienelle tauolle. Vuonna 2004 ilmestynyt paluulevy Out of Nothing jäi kokonaisuutena minun silmissäni vaisuksi yritelmäksi, kuten myös vuoden 2006 This Is The Day. Viime keväänä ilmestyneeltä Embrace-albumilta en sitten enää tunnistanut yhtyettä samaksi, johon vuonna ysikasi rakastuin.