Lily Allen – Trigger Bang (feat. Giggs)

Ehkä muistat, että olen julistanut Lily Allenin suureksi tyttöidolikseni. Lilyn edellisestä levystä on jo kolme vuotta, joten voit uskoa, että on ollut ikävä! Onneksi hän tuli tänään takaisin.

Lily Allenin ura on ollut jänskä. Vaikka levyjä on ilmestynyt 11 vuoden uran aikana vasta kolme, tuntuu, että hän on ehtinyt tehdä – ja sanoa – vaikka ja mitä. Allenin tuotannon musiikillinen kirjo ulottuukin kattamaan liki kaiken mahdollisen pop-musiikin. Mistään hömelöstä sekasotkusta ei kuitenkaan ole kyse, vaan kaikkea naisen tekemistä yhdistää tietty lilymäisyys. Harkitut ratkaisut, heleä lauluääni, viehättävä aksentti, nasevuus ja rohkeus. Allenin vau-efekti syntyy koukuttavista kappaleista, näppäristä sovituksista ja nokkelista sanoituksista. Pienestä pilkkeestä silmäkulmasta tai muusta heittäytymisestä.

Höpönlöpö-popin sijaan lopputulos päätyy kuulostamaan aina astetta särmikkäämmältä ja katu-uskottavammalta. Ajatellulta.

Tähän Trigger Bang -kappaleelle Allen on kutsunut vieraaksi räppäri Giggsin. Täydellinen ja super cool pari, huudahdan sen melko minimaalisen räppitietämykseni pohjalta, mikä minulla on.

Ja jälleen lopputulos on aivan helmi.

Avainsanat: , ,
Ei kommentteja

Kesämuistoja: Kasabian @ Õllesummer

”Gigs and riots are the only things left that bring about that sense of spirit and community where you can let yourself go.” – Peter Doherty

Olin jo ehtinyt alkaa elää siinä uskossa, että minusta on tullut keikoilla se pikkuisen sivussa seisova tyyppi, joka nauttii keikasta hillitysti, musiikkiin henkilökohtaisena kokemuksena suhtautuen ja lavatapahtumia vähän etäältä tarkkaillen. Joka heittäytyy kaiken vietäväksi korkeintaan oman päänsä sisällä. Koska en ole muutamaan vuoteen janonnut ihmiskuulaksi tai muuten osaksi yhteisöllistä hurmosta, luulin, etten sellaista irrottautumista enää edes kaipaa. Mutta sitten tuli heinäkuu 2017, Tallinna ja elämäni ensimmäinen Kasabian-keikka.

Ja elämään juuri sopivasti mellakkaa.

Kasabianin musiikki on äärimmäisen lietsovaa ja yllyttävää, kollektiiviseen hurmokseen pakottavaa. Hittien ja huikeiden kertosäkeiden määrä on valtaisia, ja live-soitto nostaa kaiken koukuttavuuden ja hienouden vielä ihan uudelle tasolle. Yhtyeellä on kappaleita, joiden tamppaus, jyske ja iskevä tehokkuus lyövät rytmiä, jonka tahtiin yleisön on luontevaa ja helppoa – pakko – antaa mennä. Kokoontua moshpitiksi, töniä, riehua, rakentaa pientä kaaosta ja kollektiivista mellakkaa. Yhdessä ihmisten kanssa, joita ei tunne, mutta joiden kanssa selvästi on samalla asialla. Yhtye on tarkoitettu suurille lavoille, käynnistämään ja johtamaan suuria kokoontumisia, sytyttämään suuria yleisöjä.

Huikea keikka.

Pete Dohertyn ajatus siitä, kuinka enää keikat ja mellakat ovat niitä tilanteissa, missä voimme antaa mennä, ei siis ole vain kiehtova ja pikkuisen romanttinen, vaan myös aivan hurjan osuva. Yhteinen päämäärä tai ideologinen taistelu antavat tarpeellisen ja toisinaan myös välttämättömän, rock-musiikki ehkä sitten taas turvallisen kontekstin luopua kontrollista ja heittäytyä yhteisen aaltopituuden vietäväksi. Sekä mellakoissa että keikoissa ilmassa on sähköä, yhteistä hurmosta, joka saa aikaan ihmeitä. Illan edetessä huomaat, että muutaman hengen kaveriporukastasi on kasvanut itämerensuomalaismultibalttialainen kaaos.

Löydät itsesi ihmisten olkapäiltä iskemästä ilmaa nyrkillä.

Ei kommentteja

Manic Street Preachers – International Blue

Manic Street Preachers ei ole vain yhtye, se on instituutio. Näin taisin todeta tänään ystävälle.

Sillä onhan se nyt aika hullua, että yksi yhtye pystyy vuodesta – tai oikeastaan vuosikymmenestä – toiseen tekemään kappaleita ja levyjä, jotka viehättävät. Eikö se upeasti kasvavien, melodisesti kulkevien ja hienosti sanovien biisien varasto ikinä tyhjene? Mistä näitä oikein tulee?

Manic Street Preachers vuonna 2017 voisi olla Manic Street Preachers minä tahansa muunakin vuonna – kappaleessa on debyyttilevyn kitara ja kaikkien levyjen kertsi. Mutta sitten taas toisaalta ei voisi. Sillä Manic Street Preachers on yhtye, jolla on aina palatessaan ja esiin astuessaan mielessään jokin pieni uusi visio. Uusi kulma manicsiyteen ja omaan tekemiseen. Joku, jota kuulija ei ehkä vielä uuden levyn ensimmäisestä singlestä tunnista, mutta joku, joka saa merkityksen ja selityksen viimeistään albumikontekstissa.

Ja ennen kaikkea joku, johon voi ja kannattaa aina luottaa.

Hyvä tästäkin tulee.

Uusi albumi Resistance Is Futile ilmestyy 6.4.2018.

4 kommenttia

Lager Supernova goes Tampere

Enää reilu viikko, niin saan pyöräytellä levyjäni hienossa seurassa Tampereen Sohossa! Olen soittanut tuossa maan ja maailman mainiossa pubissa levyjä kerran aikaisemmin, muutama vuosi sitten. ja huh, se oli hienoa! Suosikkipubin dj-tiskin takan seisominen – suuri kunnia.

Tuo ilta oli aivan ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista ja onnistuneimmista, liioittelematta. Mikä voisi olla täydellisempää kuin soittaa brittipoppia Mansesterissa?

Nähdään siis Tampereella 16.12 brittipopin merkeissä.

Tapahtuma Facebookissa.

Ei kommentteja

Viisi kertaa dj-setin olennainen

Soitan huomenna perjantaina levyjä Black Doorissa klo 21 alkaen – tervetuloa! Illan aikana juhlitaan Noel Gallagherin uutta albumia kuunnellen se pari kertaa kokonaisuudessaan läpi. Muu musiikki on sitten minun ja Lager Supernova -parini Topiaksen vastuulla.

Löydät illan tapahtuman Facebookista.

Dj-iltojen levyjen ja seiskatuumaisten valinta, setin tunnelman ja kaaren suunnittelu on ehkäpä minun lempiharrastus. Vaikka se, millainen illasta musiikillisesti lopulta muodostuu, mitä kappaleita kultakin yhteeltä soitan, vaihteleekin jonkin verran, on silti muutamia kappaleita, jotka soitan ihan aina.

Tässä viisi sellaista biisiä, jotka ovat suuuurella varmuudella soineet ihan jokaisella dj-keikallani.

1. Suede – We Are The Pigs

Tämä edustaa setissä sellaista brittipopin suurien yhtyeiden parhaat biisit -osastoa. Tykkään siitä, miten kappale on kiistatta Sueden hienoimpia, tunnettukin, mutta ei kuitenkaan ihan se hitein. Olen saanut kappaleen singlen joskus lahjaksi ystävältä uuden kodin kunnaiksi.  Levyhyllyn suuuuuria aarteita!

Kappaleen mystinen ja dramaattinen tunnelma sopii minusta dj-setissä aina tosi hyvin  jonnekin Elastican kolkon soundin lähettyville.

2. Elastica – Waking Up

Brittipop-kauden olennaisimpia kappaleita ajan olennaisimpiin kuuluvalta yhtyeeltä. Elastican symboliarvo on valtaisa, ja ilman tätä kappaletta (taikka vaihtoehtoisesti yhtyeen Connection-biisiä) dj-settiä on minusta kyllä aika vaikea sanoa brittipoppisetiksi!

3. Ash – Shining Light

Yksi suosikein kappale ikinä! Soi jokaisella dj-kaikalla ihan just siitä syystä, että on niin mainio. Ashiltä soitan yleensä myös jotain vanhempaa, mutta tämän biisin tehtävänä on olla setissä se maailman täydellisin ja herttaisin kitarapopikas tykkäyslaulu.

4. Kaiser Chiefs – I Predict A Riot

Tämä biisi edustaa setissä sellaista uutta brittipop-tulkintaa. Kappale on loistava 2000-luvun versio 90-luvun brittipopista, sellainen ilmestymisaikansa kitaraindiehuuman ja Blur-henkisen brittipop-vision sekoitus.

Tämä on The Libertinesin vakkaribiisien ohella myös se, jonka tahtiin voi vähän ainakin henkisesti irrotella ja riehua.

5. Hurricane #1 – Step Into My World

Tämä juuri 20 vuotta täyttänyt biisi kuuluu settiin tietysti siksi, että se on yksi 90-luvun upeimmista kappaleista ja aivan erityisesti kitaristi Andy Bellin taidonnäyte. Mies loistaa tässä niin kitaristina kuin biisin kirjoittajanakin. Kappaleella on myös symboliarvo: se kuvastaa minusta hienosti sellaista brittipop-kauden hurmokselisuutta, Creation-levy-yhtiön voimaa ja valtaa, mutta toisaalta samalla myös koko brittipop-ilmiön ohimenevyyttä. Yhtye teki brittipop-kauden loppuvaiheessa yhden hienon levyn, mutta hiipui sitten samaa tahtia ilmiön kanssa.

Olisi suuri vääryys joskus jättää tämä biisi setistä pois.

2 kommenttia

Shed Seven – Instant Pleasures

Vanhojen ja rakkaiden suosikkiyhtyeiden paluulevyt eivät aina ole helppoja. Joidenkin kohdalla on pakko vain myöntää, että vuosien jälkeen tehty albumi olisi voinut vaikka jäädä tekemättä. Idlewild, Embrace. Tuossapa pari yhtyettä, joita rakasta suuresti, mutta joiden uusimmat tekemiset eivät ole tuntuneet siltä, miltä olisin toivonut.

Sitten taas on sellaisia paluita, jotka inspiroivat ja muistuttavat siitä, mikä tässä elämässä on omaa ja ihanaa. Albumeita, jotka eivät välttämättä tarjoile mitään uutta ja jännää, mutta jotka ovat silti onnistuineita ja yhtyeen uraa kunniakaasti jatkavia. Blur, The Libertines, Suede.

Ja Shed Seven.

Instant Pleasures on Yorkista tulevan Shed Sevenin ensimmäinen levy sitten vuoden 2001. Ja vaikka edellisestä albumista onkin jo 16 vuotta ja debyytistä huikeat 23, kuulostaa tämä uusi albumi siltä kuin mikään ei olisi ikinä muuttunut. Eikä oikeastaan olekaan. Levyn avaavalla hittiraidalla Room In The House bändi lainailee vanhan Disco Down -hittinsä alkutunnelmia, ja biisin videolla taas viitataan Bully Boy -kappaleeseen ja sen videoon.

Tykkään todella siitä, millaisen paluun yhtye on päättänyt tehdä. Se ei selvästikään yritä albumilla mitään sen kummempaa. Ei olla erilainen, enemmän, uudempi, aikuisempi tai jänskempi. Levy ei varsinaisesti tarjoa kuulijalle uutta näkökulmaa yhtyeen tekemisiin tai suurta muutosta analysoitavaksi. Ja kuitenkin, vaikka yhtye tekee sitä, mitä se on aina tehnyt, tuntuu levy relevantilta. Ei ohimenevältä nostalgiahetkeltä tai halvalta ysäripaluulta, vaan ajattomalta ja ikiaikaiselta kitaramusiikilta.

Instan Pleasures -albumin suurin vahvuus onkin siinä, että yhtye on sillä onnistuneesti oma itsensä. Albumin kappaleet ovat edelleen poikkeuksetta hyviä ja soitto intensiivistä ja rohkeasti rockahtavaa kitarapoppia. Tunnelma on intensiivinen ja sähköinen, kuten yhtyeen kohdalla usein. Melodiat, kertosäkeet ja biisien eri osat ovat juuri sellaisia, millaisiksi ne  poppikoulun oppikirjoissa on joskus määritelty. Kypsät kitarasoolot, torvet ja jouset alleviivaavat, että nyt tehdään nimenomaan britipoppia. Jotain tällaista uutta, mutta tuttua ja tyylille uskollista brittipopalbumia olen pitkään odottanut.

Albumin yksi shedsevenimmistä kappaleista on ehdottomasti tämä It’s Not Easy. Yhtyettä ihailevat tunnistavat varmasti tuon kappaleen hitaahkon, valssahtavan keinunnan sekä biisin kuorruttavan paksun kitaran. Myös Rick Witterin lauluääni- ja tyyli ovat juuri niin maukkaita kuin vuosia vuosia sitten. Shed Seveniä parhaimmillaan! Aikuismaista eleganssia biisiin tuo taustakuoro, joka yhdessä torvien kanssa rakentaa kappaleeseen loisteliaan nousun.

Levyn parhain.

Suhtaudun Shed Seveniin suurella rakkaudella ja henkilökohtaisuudella. Kyseessä on ehdottomasti yksi minulle tärkeimmistä minuus-yhtyeistä. Niinpä tällainen odotukset ja toiveet täyttävä paluulevy saa helposti paljon muitakin merkityksiä kuin 12 taidokkaasti tehtyä ja toteutettua kitarapopkappaletta. Niin kuin musiikissa parhaimmillaan aina, myös tämän albumin kohdalla se levyn taika syttyy silloin, kun se kohtaa sen omakseen ottavan kuulijan. Onnistuneen musiikillisen kokonaisuuden ja toimivan kitararock-albumin lisäksi Instant Pleasures onkin aivan äärimmäisne paljon fanilevy meille, joille yhtye on aina ollut.

Edellä kuultujen kappaleiden lisäksi albumin helmiiin kuuluu hassu, Manicsien Girl Who Wanted To Be God -kappaleen kanssa samalla tavalla kitararockisti discoileva People Will Talk sekä tämä Better Days. Tässä biisissä jos jossain on kaikki, mitä oikeaoppiselta, 90-luvulle vievältä kitarapoppiballadilta voi odottaa.

Onneksi mikään ei ole muuttunut.

2 kommenttia