Jotain uutta: Vida

Tämä otsikko on aika hömelö, Vida nimittäin ei ole mikään super uusi yhtye. Tämän tekstin tarkoituksena ei siis ole esitellä  uutukaista, vaan varmistaa, että myös sinä olet varmasti kuullut tästä somasta skottiyhtyeestä.

Glasgowlaisen Vidan biisit ovat suloisimpia popkappaleita, joita olen vähän aikaan kuullut. Ja tietysti myös itse bändi näyttää somalta. Kokonaista albumia yhtye ei ole vielä julkaissut, mutta yhden ep:n ja pari singleä sentään. Löydät kaikki Spotifysta.

Tämä Fade Away on yhtyeen vanhimpia biisejä ja aivan ihana! Tykkään siitä, miten tällä kappaleella – tai yhtyeen biiseillä ylipäänsä – pyöreän ja pehmeän skottiaksentin parina soi sellainen hienoinen liverpoolilainen soundi ja pop-näkemys. Nasaali, nostalgia, The Coral, Miles Kane, The La’s, Cast. Perinteiselle, turvalliselle ja rohkeasti nättille kitarapopille minulla on aina aikaa ja käyttöä.

Where We Came From on yhtyeen viimeisin julkaisu.

When I Call löytyy yhtyeen vuoden 2016 Masquerade-ep:ltä.

Tämä Masquerade-kappale on minusta aika oasismainen.

2 kommenttia

Uusia biisejä: DMA’s ja Embrace

Tässä kaksi uutta kappaletta, joita yhdistää se, että niissä molemmissa esittäjä on kovasti itsensä kuuloinen.

Jos olet lukenut blogiani useamman vuoden, muistat ehkä, kun hehkutin DMA’sin mielenkiintoisimmaksi uudeksi brittipopiksi. Australialaisyhtye julkaisi pari vuotta sitten mainion ep:n ja vähän sen perään myös kelpo debyytin. Noita julkaisuja seurasi tiivis keikkatahti, sillä minun lisäksi myös Britit ihastuivat kovasti yhtyeen ysäriestetiikaan ja Oasis-kumarteluihin.

Nyt yhtye on kuitenkin viimein ehtinyt julkaista myös uutta materiaalia: Dawning enteilee debyytille kivaa ja luontevaa jatkoa. Listalle!

Embrace on ollut suuri suosikkini jo melkein 20 vuoden ajan. Yhtyeen ihan ensimmäinen merkitys ja tehtävä minun elämässä oli täyttää se kitaramusiikin aukko ja tyhjyyden tunne, jotka brittipopin kuihtumisesta 90-luvun lopulla seurasivat. Vuoden 1998 The Good Will Out -albumi on minusta yksi kaikkien aikojen hienoimpia debyyttejä ja post-brittipopin olennaisia albumikokonaisuuksia. Sittemmin yhtye on toiminut sellaisena turvallisena ja ikuisesti toimivana omana klassikkona.

Vaikka Embrace onkin ikääntyessään menettänyt särmäänsä, nuoruuden kipinää ja erityisyyttään, niin ei se koskaan mikään luokottoman huono ole ollut. Toki viimeiset tekemiset hukkuvat vähän hajuttomina ja mauttomina jonnekin keskinkertaisen stadionrockin ja kitaramusiikin massaan, mutta siltikin yhtyeen olemassa olo on minusta kunnioitettava ja sympatiaa herättävä juttu. Usko omaan tekemiseen ja itselle uskollisena pysyminen – aina kiehtovaa!

The Finish Line ei ole Embracea parhaimmillaan, ne vuodet, jolloin yhtye pystyi tallentamaan biiseihinsä erityistä taikaa, ovat ehkä jo takana. Mutta aikuis-Embracen kontekstissa tämä on ihan sievä ja hyvä.

Ja syys-.

Äärimmäisen embracemäinen sovitus, tunnelma – ja videoikin. Katso vaikka tämä Gravity jotain 10 vuoden takaa. Aika vähän on muuttunut.

1 kommentti

Viisi kertaa Sleeper

Elokuun alussa toteutui yksi suuri unelmani – näin 90-luvun ja brittipop-kauden yhden hehkeimmän yhtyeen livenä! Mikä ihana sattuma, että Sleeper päätti aktivoitua 19 vuoden jälkeen juuri silloin, kun lomailin Lontoossa. Yhtye oli selkeästi Star Shaped -festivaalin odotetuin esiintyjä.

Tässä viisi syytä rakastaa yhtyettä:

Ihana ihana Louise Wener

Sleeperin laulaja Lousie Wener oli 90-luvun indieuskottava it-tyttö, jonka viehkeä olemus ja kliseinen ysärityttötukka pinneineen löytyvät ehkä noin miljoonan tuon ajan musiikkilehden kannesta. Toiseen tyttöidoliini, Elastican Justine Frischmanniin verrattuna Wenerin tyyli oli vähän pehmeämpi ja popimpi. Frischmann viihtyi pääosin farkuissa, maihareissa ja rockahtavassa nahkatakissa, Wenerin tavaramerkkeinä tykkään pitää housujen seuraksi puettua lyhyttä toppia.

Ja ai niin. Tietty myös 60-luvulta lainattua, mutta 90-lukulaisittain käytettyä minihelmaa.

Sleeperblokes

Wenerin viehätysvoimasta ja merkittävyydesta kertonee jotain se, että lopusta yhtyeestä käytettiin usein nimitystä ”Sleeperblokes”. Myönnän, olen itsekin keskittynyt yhtyeessä pääasiassa Wenerin valovoimaisuuteen ja biisinkirjoitustaitoon, muut yhtyeen jäsenet ovat jääneet minulle totaalisen anonyymeiksi. Jonkinlaista ajankuvaa tämäkin: 90-luvulla jos jolloinkin indiebändissä soittaminen, kappaleiden kirjoittaminen ja rokkitähteys kuuluivat myös naisille. Miespuoliset kollegat oli ihan ok jättää vähnä varjoon, eikä vain musiikkivideolla.

Atomic

Jos Louise Wener on 90-luvun it-tyttö, niin Sleeperin versio Blondien Atomic-kappaleesta on kyllä 90-luvun it-kappale. Biisi soi tietysti yhden 90-luvun ja cool britannia -kauden symbolin, Trainspotting-elokuvan klubikohtauksessa. Just siinä missä Renton tapaa nuoren Dianen – ja taitaa vähän rakastua.

Kuolematon elokuva- ja musiikkihetki, ehdottomasti.

Wenerin lauluääni

Louise Wenerin huokaileva, henkäilevä ja välillä kuiskailevastikin soiva lauluääni on yksi ikisuosikeistani. Ihanan uniikki ja sopii aivan loisteliaasti Sleeperin tarttuviin poppikappaleisiin. Jos et usko, niin kuuntele tämä Nice Guy Eddie, jolla sekä yhtye että Louise Wener laulajana ovat minusta parhaimmillaan.

Inbetweener

Inbetweener taitaa olla yhtyeen kappaleista itseoikeutetusti se, joka yksinkertaisesti pitää valita 10 kappaleen brittipop-kaanoniin. Vuonna 1995 yhtyeen debyytillä ilmestynyt kappale ei ole vain yhtyeen suurin hitti, vaan yksi olennaisimmista brittipop-kappaleista. Vaikka yhtyeellä onkin tusinan verran ihan hittejä biisejä ja monia unohtumattomia kertsejä, niin kyllä tämä biisi on se, joka minulle aiheuttaa kroppaan ne suurimmat kylmät väreet ja mieliin ihanimmat 90-luvun maisemat.

2 kommenttia

The Sherlocks – Live for the Moment

The Sherlocks taitaa olla tällä hetkellä ajankohtaisin uusi brittirockyhtye – debyyttilevy Live for the Moment ilmestyi 18. elokuuta ja meni ilmestymisviikollaan Britannian albumilistan sijalle kuusi.

Yleensä kirjoitan blogiin lähinnä asioista, joista todella tykkään, mutta nyt aion tehdä poikkeuksen. En nimittäin kauheasti innostu tästä yhtyeestä, josta minun  ehkä kuuluisi tykätä. Mutta ehkä joku teistä innostuu.

Minusta The Sherlocksin ongelma on tylsyys ja mitäänsanomattomuus. Se on hajuton ja mauton. Levyn kappaleet ovat keskinkertaisia ja mieleenpainumattomia, ja vaikka tekemisessä jollain tasolla ihan hyvä soitannallinen meno onkin, niin yksinkertaisesti tästä vain puuttuu erityisyys.

Minun korviini The Sherlock soi halvalta The Courteeners -yritelmältä – kuuntele vaikka Blue, jolla The Courteenersin maailma ehkä eniten soi. Yhtye jää kuitenkin kauas vertailukohtansa särmästä ja karismasta. Ei ole Liam Frayn lauluäänen charmia, ei kappaleiden tarttuvuutta, runollisuutta, romantiikkaa ja ainutlaatuista tunnetta. The Sherlocks ei myöskään pärjää esimerkiksi Catfish and The Bottlemenin debyytin poikamaiselle rockille ja kyseisen albumin melodisesti onnistuneille ja elämänmakuisille biiseille.

Tutun ja tarttuvan, mutta samalla erityisen rockin tekeminen on haastavaa, luulen. Pakkohan sen on, eihän tällainen ihan ok muuten nousisi albumilistan kärkipäähän, edes viikoski? Joskus, kun kitararockille vielä oli suurempi kysyntä ja korkeammat vaatimukset, olisi tämä yhtye kyllä jäänyt monen paremman jalkoihin, veikkaan.

 

Ei kommentteja

Viisi kertaa vierailu

Kivaa lauantaita! Keräsin yhteen viisi kappaletta, joissa mukana vieraileva tähti tekee biisitä aivan erityisen onnistuneen tai muuten tärkeän.

Miles Kane ft. Clemence Poesy: Happenstance (2011)

Ranskalainen näyttelijätär Clemence Poesy saa Miles Kanen debyyttilevyn tunnelmaraidan kuulostamaan ranskalaiselta huokailubiisiltä. Elegantti, sensuelli, viettelevä, vähän pahellinenkin. Aivan ihana elokuvamainen maisema.

Lush ft. Jarvis Cocker: Ciao! (1996)

Biisinä vähän renkutus ja humppamainen, mutta tulkintana klassikko. Ja tietysti tähän on tallentunut reilu kolme minuuttia vuoden 1996 merkittävää ajankuvaa.

Death In Vegas ft. Liam Gallagher: Scorpio Rising (2002)

Tämä 2000-luvun alussa julkaistu kappale on minusta yksi parhaista Liamin laulusuorituksista ikinä. Suosikkikappaleitani kautta aikojen!

Babyshambles ft. Kate Moss: La Belle et La Bête (2005)

Kappaleena tämä on vähän keskinkertainen, mutta toisaalta hieno esimerkki Pete Dohertyn romanttisen rentusta runopoikapuolesta. Käytän sanaa ”ajankuva” blogissa ihan liikaa ja jatkuvasti, mutta nytkin on vain pakko.

Sillä Babyshambles, vähän ryysyinen ja sekava Pete Doherty sekä miehen  ja Kate Mossin sotkuinen, mutta silti aivan ihana rakkaus vain ovat merkittävä osa 2005 vuoden kuvastoa.

Ja kaikki se nyt vain on tässä kappaleessa.

Manic Street Preachers ft. Richard Hawley: Rewind The Film (2013)

Manic Street Preachersin vuonna 2013 ilmestynyt Rewind The Film -albumi on poikkeuksellinen. Yhtye ei nimittäin käytä sillä lainkaan sähkökitaraa. Levy kertoo vähän alkuloista tarinaa Walesin kaivoskriisistä ja sitä seuranneesta, yksilön kohtaamasta tuskasta. Kaunis levy.

Tällä albumin avausraidalla vierailee Sheffield-klassikko, kitaristi Richard Hawley. Upea mies, jonka väkevä laulusuoritus tällä kappaleella aiheuttaa väristyksiä.

Ei kommentteja

Kasabian – Ill Ray (The King)

Rakastan musiikkivideoita! Jouduin elämään lapsuuteni ja nuoruuteni MTV:n ulottumattomissa, meillä Lapissa ei sellainen jännittävyys näkynyt. Ensikosketukseni popmusiikin ja musiikkivideoiden hurmaavaan liittoon sain sitten Jyrki-ohjelman myötä.

Ja nyt en tietenkään voi saada musiikkivideoista tarpeekseni.

Kasabianin Ill Ray (The King) -kappale on jo kolmas uuden levyn biiseistä, jolle on tehty videotulkinta. Ja sehän sopii minulle. Video vielä kaiken lisäksi toimii juuri niin kuin musiikkivideon toivonkin toimivan – se saa biisin tuntumaan vähän eriltä ja erityisemmältä. Tarjoaa maiseman tai tunnelman, jota et kappaleessa aiemmin kuullut.

Ill Ray (The King) -kappaleesta on nyt sitten vahingossa tullut yksi Kasabian-suosikeistani. Levyn ilmestyessä en niin pitänyt biisistä, mutta sitten kävi niin, että kappale avasi yhtyeen Tallinnan keikan. Se olikin sitten sellainen isku ja hurmoshetki, että hetken olin varma, ettei mikään ole koskaan kuulostanut niin hyvältä.

Ei kommentteja