Onhan noita tekstejä ollut

Jos sille päälle ryhtyisin, saisin helposti aikaiseksi surkeilevan tekstin siitä, kuinka ystävätön olen. Kuinka onnistun ystävystymään lähinnä levyjen ja kertsien kanssa, kuinka minulla ei olisi ketään ilman Liamia, kuinka Roddy laulaa juuri minulle, että are you lonely yet. Ja näin, tiiät kyllä. Onhan noita tekstejä ollut.

Mutta en ryhdy. SIllä kuka välittää määrästä, kun laatu on priimaa? Kuka tarvitsee ystäviä, kun on ystävä, joka käy Lontoossa ja muistaa Helsingissä odottavaa surkimuspoloista tällaisella? Vau.

IMG_20141209_184438

Sometimes I can get along alone enough. Niin.

Olen pörrönä sykähdyttäviin päätösraitoihin. Ja kuten hyvin tiedetään, oli 90-luku juuri tällaisten levykokonaisuuksia paketoivien valioyksilöiden juhla-aikaa. Mahtavuus, isous, juhlavuus, jylhyys, arvokkuus. Usein pieneen malankoliaan liitettynä.

Tuollaiseksi valioyksilöksi on laskettava myös tämä Ocean Colour Scenen Marchin’ Already -albumin päättävä It’s a Beautiful Thing. Arvokkuus ja juhlavuus tulevat duettopari P.P. Arnoldin laulusta ja kappaleen soulista, isous yltyvästä taustakuorosta ja viipyillen mukaan tulevasta sähkökitarasta – lemppari. Melankolisten lyriikoiden uskotaan liittyvän Simon Fowleriin omakohtaisiin kokemuksiin homoseksuaalisuuden julkituomisen vaikeuksista. Oh, it’s a beautiful thing. Oh, it’s a terrible thing.

Levyllä myös tämä päätösraita saa arvoisensa lopetuksen, sillä biisin päättävä kolmiminuuttinen jammailu on super cool. Tässä kuitenkin lyhyempi videoversio.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.