Noel Gallagher’s High Flying Birds @ Gröna Lund

noel_gronalund

Noel Gallagher soitti yhtyeineen toissa viikon torstaina Tukholman Gröna Lundissa, ja olin paikalla. Koska en kirjoita tätä blogia, jotta voisin arvioida asiota, en arvioi asioita. Sen sijaan haluan kirjoittaa siitä, mikä musiikissa tekee minut onnelliseksi. Sillä sellaisia asioita varten tämä blogi on.

Tässä siis Noel Gallagher’s High Flying Birds -keikan hetkiä, joina tunsin oloni aivan erityisen onnelliseksi ja onnekkaaksi.

 Kun Noel saapuu lavalle – tietysti. Minun ja Noelin edellisestä tapaamisesta oli ehtinyt kulua jo kymmenisen vuotta, ja olinkin unohtanut esimerkiksi sen, kuinka piskuiselta ja nöyrältä artisti lavalle astuessaan näyttää. Vaatimaton vilkutus yleisölle, minkä jälkeen mies yksinkertaisesti vain alkaa soittaa. Illuusio vaatimattomasta artistista kuitenkin murenee viimeistään kolmen kappaleen jälkeen, kun tulee ensimmäisen välispiikin aika.

Välispiikit. I choose the songs and you buy the fuckin t-shirts. Ja sitä rataa. Piikittelevää kuittailua kaikille, jotka uskalsivat esittää laulutoiveita. Kun yleisöstä kuului ”Magic Pie”, kuului lavalta: ”Have you ever heard anyone playing that fuckin’ song? Did Billy Idol play it yesterday?” Ja sitten jatkoihmettelyä siitä, miten karmivalta Billy Idol on varmasti näyttänyt eilen päivänvalossa Gröna Lundin lavalla. Juuri niin coolia ja nokkelaa kuin Noelilta osasi odottaa.

Pidin siitä, kuinka Noel otti jokaisen tilanteen hallintaansa noilla kuittailuillaan. Tuo on hänen tapansa olla rock-tähti. Ei kukkoilua, ei ulkomusiikillista prameilua. Vaan hiljaista äänekkyyttä, röyhkeyttä ja itsevarmuutta. Ja vain siinä määrin, että fokus säilyy aina, aina musiikissa.

noelsoittaa3

Fade Away, Champagne Supernova ja Digsy’s Dinner. Illan aikana kuultiin yhteensä kuusi Oasis-biisiä, joista ensimmäinen oli keikan alkupuolella kuultu Fade Away. Liam-kappaleista kuultiin myös Champagne Supernova, Digsy’s Dinner ja Whatever. Minusta erityisesti Fade Away ja Digsy’s Dinner olivat veikeitä ja kekseliäitä valintoja. Parasta oli se hassu tunne, kun sai yhtä aikaa kuunnella sekä Oasista että ihan vain vuoden 2015 soolo- Noelia. Jotain uudenlaista näkökulmaa elämään tällaiset hetket antavat.

Whatever. Tiesin, että Noel soittaa tätä keikoillaan, mutta silti olin ensimmäiset sekunnit jotenkin että ”ei saa”. Kappaleeseen yhdistyy niin vahvasti Liam. Erityisesti se maailman huonoryhtisin Liam siitä akustisesta MTV-taltioinnista. Mutta toisaalta, whatever. I sing the blues if I want. And Noel sings Whatever if he wants. Missä vaiheessa minusta tuli se tyyppi, joka ahdistuu siitä, että Noel Gallagher laulaa juuri minulle kesäillassa Oasiksen toiseksi parasta biisiä? En tiedä, mutta se ihminen en halua olla.

Eli siis vau! Ihana, ihana hetki, jonka aikan yleisö oli yhtä – ja ehdottomasti Noelin puolella. (Laittaisin videopätkän, mutta tajusin liian myöhään, ettei kantsi laulaa samalla, kun kuvaa.)

miia_gronalund
The shirt is not blue, it’s ”City Blue”. Tietenkin.

If I Had A Gun. Tämä on minusta yksi Noelin post-Oasis-kappaleista upein ja oli livenä todella sykähdyttävä. Maailma tarvitsee rakkauslauluja ja tämä osoittaa sen, että rakkauslaulut tarvitsevat Noelia. Tässä on jotain kypsää ja aikuista, tässä on lyyrisyyttä ja sydäntä. Jotain sellaista harkittua, lämminhenkistä ja syvältä tunteista kumpuavaa rakkaussanomaa, jota Oasis ei koskaan ainakaan lähtökohtaisesti kappaleisiinsa tallentanut. Ja jota Oasiksen ei tietystikään tarvinut tallentaa, koska Oasis oli ensisijaisesti rock-yhtye, jonka kappaleiden ja lyriikoiden tarkoitus oli olla rock, sellaisella rocknonsense-tavalla.

Mietin tämän kappaleen aikana muun muassa sitä, että Noel on kiehtovasti yhtä aikaa sekä lämmin, että viilee.

In the Heat of the Moment, Riverman ja Lock All The Doors -putki. Kaikki kyseiset uuden levyyn kappaleet ovat selvästi uskomattoman hienoja livebiisejä ja saivat yleisön innostumaan. Erityisesti In the Heat of the Moment yllätti minut, sillä se ei ole ollut suuri suosikkini. Rivermanin kuulemista odotin, sillä minusta se on uuden levyn hienoimpia, livenä vaikutuksen tekivät erityisesti torvet. Lock All The Doors on Noelin sooloalbumeiden helmi ja oli minulle Oasis-biisien jälkeen keikan suurin kohokohta. Vaikka rumpali oli liekeissä ja bändi muutenkin mieletön, olisi keikkaseuralaiseni toivonut biisiin vielä lisää rockia. En tajua tyyppiä!

You Know We Can’t Go Back. Tämä keikan keskivaiheilla kuultu uuden levyn anthem yhdistettynä onnelliseen oloon, artistia rakastavaan yleisöön ja ruotsalaiseen kesäiltaan, jes! Yksi maailman hienoimmista tunteista on se, kun jonain hetkenä tajuaa, että luoja sentää, tämä on minun elämää. Ja just sellaista elämää kuin elämäni haluankin olevan. Usein tuo tunne tulee keikoilla, Tukholmassa se tuli monta kertaa, muun muassa tämän kappaleen aikana.

The Masterplan ja Don’t Look Back In Anger. No mitäpä näistä encorena kuulluista Oasis-kappaleista nyt voi sanoa muuta kuin että nämä oli tärkeä ja ihana kuulla. Mutta ei Noel niitä halvalla antanut. Kuten jo aiemmin totesin, oli keikka täysin Noelin johdattama ja tunnelma Noelin hallitsema. Näiden kappaleiden tehtävä ei minusta ollutkaan tehdä turhaksi artistin Oasiksen jälkeistä uraa, vaan ennemminkin muistuttaa absoluuttisesti hienon rock-keikan ja täysin relevantin soolomateriaalin jälkeen, että ai niin, tällaisiakin tuli joskus tehtyä. Ja toki jättää yleisölle fiilis, että lavalla oli legenda.

Minulle jäi keikasta tunne, että rakastan Noelia aina vain enemmän. Että yleisö – maailma – rakastaa Noelia! Enkä usko, että yksikään yleisöstä jäi kaipaamaan paljoakaan sitä, kun Liam laulaa lasaaaaaaagnnnnnne.

noel_juliste
Tukholman katunäkymä oli aivan erityisen kaunis.