Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday

Noel Gallagherin’s High Flying Birds julkaisi toisen levynsä ja se on yllättävän hyvä.

Yllättävän siksi, että kun ensimmäinen single In the Heat of the Moment viime lokakuussa ilmestyi, säikähdin. Tuli tunne, että nyt on lähdetty nykyaikaistamaan vanhaa kunnon kitararockia tavalla, joka tekee siitä lopulta vain geneerisen ja sieluttoman. Vielä, kun mies käytti kaiken media-aikansa nuorten muusikoiden haukkumiseen, mietin, että tässä nyt sitten on. Entinen nuorisoidoli, josta on tullut vanha vihainen aikuisrokkia soittava aikuinen.

Mutta ei se ihan niin ollutkaan.

Sen sijaan, että käyttäisin vielä yhden viikon tämän tekstin muotiluun (levy imestyi 25.2), päätin antaa muotoilujen olla ja hyödyntää sitä vapautta, mikä minulla bloggarina on. Sitä, että minulla on mahdollisuus julkaista blogissani vaikka epäjohdonmukainen lista ajatuksistani jos niin haluan.

Kuvittele siis nyt, että Arto Nyberg kysyy minulta, mitä minulle tulee mieleen sanoista Noel Gallagher’s High Flying Birds Chasing Yesterday. Ja minä vastaan nopeasti (mutta aika pitkästi).

N- Y-T NYT!

Levy on parempi kuin edeltäjänsä. Ei niin uinuva ja jumittava, vaan rokimpi, eteenpäin menevämpi ja yritteliäämpi. Tässä on enemmän mahdollisuuksia ja tarttumapintaa.

Levyä kuunnellessa jää olo, että tämän tekemiseen on tarvittu bändi. Ja siitä tykkään, olen bändityttöjä. Edellisestä ei ehkä niinkään jäänyt.

Aloitusraita Riverman on huhujen mukaan Noelin oma suosikki ja täytyy kyllä olla aika höpsö jos ei biisin alusta kuule, että asialla on entinen Oasis-heppu. Myöhemmin mukaan tuleva saksofoni yrittää kyllä hämätä.

The Girl WIth The X-ray Eye -kappleen alku on kuin Oasiksen The Masterplan. Tämä on minusta se kappale, joka voisi löytyä myös Noel Gallagherin’s High Flying Birds –debyytiltä. Siihen, kuka tuo kappaleen tyttö on, oli jossain oikein joku tarinakin. Muistaako joku? Don’t Look Back In Angerin Sallyn sisko? Vai Lylan? Emmie muista.

In The Heat Of The Moment toimii nyt levyllä paremmin kuin syksyllä singlenä. Tämä on levyn biiseistä se, joka on tehty miljoona kertaa. Ja on varmasti juuri siksi niin helppo mukana laulettava – kappale on niin tuttu, että sen oppii sekunnissa eikä siihen tarvita musikaalisuutta. Mutta ne na na naat eivät edelleenkään toimi. Ne ovat turhia eivätkä edes istu levyn kokonaistunnelmaan, joka on lopulta alkuperäisempi kuin tämän kappaleen tuotettu ote antaa ymmärtää.

Levyllä on paljon pieniä yksityiskohtia ja juttuja, joista tulee olo, että sitä on tehty ajatuksen kanssa. Monissa kappaleissa joku pikku juttu tekee niistä erityisempiä kuin mitä ne olisivat ilman tuota ratkaisua. Esimerkiksi rytmi.

Useiden kappaleiden rytmeissä ei ole tyydytty ilmiselvään ja suoraviivaiseen. Ja pidän siitä. Esimerkkinä vaikka While The Song Remains The Same.

Lock All The Doors on levyn biiseistä se, jonka haluaisin kuulla Liamin laulamana. Biisi voisi olla loppuaikojen Oasiksen menoraita. Eikun Liamin laulamana tämä olisi Beady Eyeta. Vai onko rytmi kuitenkin liian nopea Liamin laahavalle ja venyvälle laulutyylille?

Lock All The Doors on myös salainen paheeni. Biisi on ehkä levyn tylsin ja suoraviivaisin rokkikappale, niin sanotusti helpoin kuunneltava, ja ymmärrän jos joku pitää sitä levyllä täytebiisinä. Kappaleesta ei ole edes yrittetty tehdä sovituksellisesti mitenkään jänskää, se vain on ja kulkee hienolla energialla eteenpäin. Erottuu kokonaistunnelmasta. Ilahdun aina, kun biisin vuoro tulee.

Useiden ihmisten suosikkikappale tuntuu olevan The Dying Of The Light -slovari. Ei minun.

Jammaileva ja musikaalinen The Right Stuff on levyn ylläri ja musta lammas, mutta toimii lopulta hienosti toisen puoliskon aloittajana. Kontrasti Lock All The Doorsin helppoon pop-rockiin on valtaisa.

Myös The Mexican voisi olla Liamin laulamana Beady Eyeta. Äänimaailman puolesta helppo visioida BE-levylle Second Bite of the Apple -kappaleen viereen. Jänskä biisi.

Aluksi tuntui pitkään siltä, että vaikka levyä kuinka kuunteli, jäi sieltä muutama kappale aina unohduksiin, etenkin loppupuoliskolta.

Useimmat levyn kappaleista ovat pohjimmiltaan aika yksinkertaisia ja universaaleja pop-kappaleita, vähän niin kuin Noelilta ehkä voi biisikirjoittajana odottaa (ja tarkoitan tämän hyvällä). Tietynlaisella sovituksella ja tuottamisella tällaisista biiseistä tulee kuitenkin helposti sellaisen geneerisen radiomusiikin oloisia. Turvallisia. Ihan kivoja, mutta jotenkin kliinisiä. Genrettömiä. Tai kaikkigenreisiä. Vaikea selitää. Sellaisia Coldplay-tavalla kaikille maistuvia. Kai tuo sitten on nykyään se isojen yhtyeiden tapa tehdä.

Ja kyllä minusta tällä levyllä on tuota särmän puutetta, kliinisyyttä ja geneerisyyttä havaittavissa, esimerkiksi ihan loppupuolen You Know We Can’t Go Back -biisissä, joka alkaa olla isoudessaan ja kirkassoundisuudessaan jo tasoa jalkapallon MM-kisojen tunnaribiisi.

Ja vähän The Ballad Of The Mighty I -kappaleessakin, joka kuitenkin toimii minulle hyvin. Joku tämän biisin pelastaa, olisiko se vaikka Noel. Hyvä päätösraita (ja kivan höpsö video).

Levyä on kiva kuunnella.

Instagramin perusteella Noel on edelleen nuorisoidoli.

Siihen nähden, että Noel on ollut koko alkuvuoden vihainen ja pettynyt vanha rokkari, on tämä levy kokonaisuutena aika kesy. Joku vihaisuus puuttuu.

Mutta kyllä mie ihan tykkään, vaikka tämä tuntuukin ”vain” levyltä ja ”vain” musiikilta, ei minun maailmaa uudelleen muotoilevalta kokemukselta.

Kolme ja puoli viiva neljä kautta viis.

10 kommenttia kirjoitukseen Noel Gallagher’s High Flying Birds – Chasing Yesterday

  1. Pete P. kommentoi:

    Hep! Olen hyvin samoilla fiiliksillä kuin teikäläinen: syksyllä Heat of The Moment -single oli ärsyttävä, liian sliipatusti tuotettu, väkinäinen veto – mutta kokonaisen albumin kontekstissa se toimii paljon paremmin, ja on koko levyn kohokohtia.

    Lock All The Doors ei missään nimessä ole täytebiisi, vaan eräs levyn kulmakivistä ja ”Oasis-kaanonissa” erittäin odotettu biisi: Noel kirjoitti kertosäkeen jo vuonna 1993, mutta vietti n. 21 vuotta etsien siihen sopivaa säkeistöä – joka siis löytyi vasta Chasing Yesterdaytä nauhoitettaessa. Näin ”puhdasta Oasista” ei olla kuultu sitten vuoden 1997! Kitarat särisee, sointukulku on suoraan Morning Glory / Acquiesce -henkinen… ja koko hommasta puuttuu vain Liam. :-/

    You Know We Can’t Go Back on noussut mulle isoksi suosikiksi. Hienon keväinen biisi! Ja kauniilla, todella Noel-maisella tavalla siinä yhdistyy surumielisyys ja optimistisuus. ”It’s alright, you know we can’t go back”, vähän jotain Listen Up / Fade Away -henkeä jopa.

    Mutta palatakseni vielä levyarvioosi: olet tosiaan täysin oikeassa siinä, että levyllä on paljon pieniä hienoja yksityiskohtia, mm. rytmejä ja soundeja, jotka poikkeavat totutusta Noel-linjasta ja tekevät levystä omanlaisensa tapauksen.

    Eka HFB-levy oli mun mielestä enemmän vain kokoelma yksittäisiä biisejä: vähän sellainen osoitus, että ”Tsekkaa Liam, näin näitä tehdään”. Mutta tämä on enemmän Levy, jossa on oma kokonaisuus ja oma stoorinsa. Alkaen Rivermanista ja päättyen Mighty I:hin, tämä levy tekee omanlaisensa matkan.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Oh kiitti hienoista analyyseistä!

      Eikä?! En tiennyt tuon Lock All The Doorsin tarinaa! Mutta eipä siis ihme, että pidän siitä levyn biiseistä eniten. Minun makuuni sopii sellainen rouheus ja ronskius, mitä tässä kappaleessa on enemmän kuin joissain levyn biiseissä. Makukysymyksiä toki, tykkääkö sliipatummasta vai viimeistelemättömämmästä. Mulle ehkä se viimeistelemätön. Mutta mahtava kuulla, että tämä on muidenkin mielestä erityinen.

      You Know We Can’t Go Backin kevätmäisyyden allekirjoitan. Aikamoinen anthem. Itse pidin sitä jo vähän liiankin mahtipontisena ja kliseisenä isona biisinä (siitä tuo MM-kisabiisifiilis), mutta onhan se tarttuva ja mieltä ylentävä, ei siitä mihinkään pääse.

      Ja taas juuri tuo biisi ja Ballad of… levyn lopussa luovat hienosti albumille lopun. Levyssa on kiva kaari. Ja ihan kuten sanoit, jää fiilis, että tämä on albumikokonaisuus. Vinyyliversiona myös kaksipuolisuus toimii, molemmilla puolilla on kans kivasti alku ja loppu.

      Jotenkin tästä levystä on enemmän sanottavaa, kuin debyytistä. Tuntuu, että joka kuuntelulla tulee mieleen joku juttu, jota voisi analysoida. Levyn kappaleet, musiikillinen meno ja poljento ovat sellaisia, että syntyy kuva Noelista Oasis-aijoilta tuttuna biisikirjoittajana, joka kuitenkin tekee nyt omaa juttuuaan, soolouraa. Ja on siitä itsekin jotenkin fiiliksissä. Ja sitä uraa on minusta kiva seurata.

  2. Nimetön kommentoi:

    Uutta levyä tullut kuunneltua aika repeatilla ja tykkään kovasti. Itse eilen keikalla olleena voin sanoa että Noel ja bändi rokkasi ja kovaa livenä. Ja olihan siellä väleihin tuupattu Oasistakin: fade away, champange supernova ja encoressa don’t look back in anger ja ihan viimeisenä huikea masterplan. niin ja digsy’s dinner tuli myös yhdessä välissä.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Mahtavaa että olet päässyt keikalle, jee!

      Uskon, että Noel, bändi ja levy rokkaavat livenä. Yksi tämän albumin hvyyksistä on minusta just se, että biisit ovat selvästi sellaisia, että ne ihan varmasti toimivat ja hurmaavat livenä, bändin kanssa. Rytmikkyys, poljento, isot kertsit, joissa Noel pääsee vetämään kovaa… Varmasti keikalla elämys.

  3. JT kommentoi:

    Hyviä havaintoja yläpuolella. Tunnustan silti ettei Chasing Yesterday juuri onnistu herättämään tunteita itsessäni. Ei tämä missään nimessä huono levy ole, mutta rehellisesti sanottuna tästä jäi aika unohdettava vaikutelma. Olen aikonani kuunnellut Oasista todella paljon, mutta en vain saa Noelin soolomateriaalista samoja fiiliksiä. En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin tämä Noelin aikuismaisempi soolotuotanto jättää kovin neutraalin tunteen, vaikka sävellykset ovat monesti todella hyviä. Tästä vain puuttuu jotain, mutta en oikein tiedä mitä. Lähinnä juuri tuo mainittu Lock All the Doors on noussut itselläni tehosoittoon, koska se on aivan kuin jostain Be Here Now-aikakaudelta. Molemmat Noelin soololevyt ovat silti hyviä yrityksiä ja sanoisin itsekin että tämä on parempi kokonaisuus kuin debyytti.

    Levyllä on useita hyviä hetkiä, mutta etenkin Dying of the Lightin jälkeinen osuus on aika keskinkertaista menoa. Monet biisit ovat mielestäni melko tavanomaisia, eikä tuotanto tosiaan auta asiaa. Esimerkiksi mainittu You Know We Can’t Go Back on sinänsä ihan kiva vetäisy, mutta mielestäni jotenkin hengetön ja vaisu. Oikeastaan ”ihan kiva” kuvastaa parhaiten omia tuntemuksiani koko levystä. Kyllähän tätä kuuntelee sujuvasti, mutta eivät nämä biisit oikein mitään silti merkitse. Ei pitäisi verrata Oasikseen, mutta nuoren Noelin kirjoittamat biisit vetosivat minuun jollakin emotionaalisella tasolla paljon paremmin kuin 47-v Noelin.

    Menisin varmaankin keikalle jos joku suomalaisfestari kalastaisi Noelin line-upiinsa, mutta noin muuten en usko enää pahemmin kuuntelevani Chasing Yesterdayta vaikkapa kuukauden päästä. Korkeintaan jotain Rivermania ja Lock All the Doorsia. Erityismaininta myös bonusbiisi Do the Damagelle!

    Hyvä että tämä levy kuitenkin julkaistiin, sillä kuten kaikki tiedämme, uusi Noel-julkaisu johtaa aina kasaan loistavia haastatteluja. Ja Noelin blogia on kanssa kiva lukea pitkästä aikaa. Oikeastaan Noelin tarinat kiinnostavat tällä hetkellä enemmän kuin hänen musiikkinsa.

    1. Miia Miia kommentoi:

      Kiitos kommentista!

      Ja Oasikseenhan saa verrata, mutta en tiedä, kannattaako se :D

      Ymmärrän täysin, mistä puhut, kun puhut unohdettavasta vaikututelmasta ja neutraaliudesta. Hengettömyydestä ja vaisusta. Luulen, että nuo voi olla juuri niitä samoja fiiliksiä, mitä itse purin kliinisyyden, geneerisen ja liian radioystävällisyyden kautta.

      Aluksi juuri toinen puolisko ei jäänyt kappaletasolla millään mieleen. Biisit ovat noelmaisella tavalla näppäriä ja varmoja pop-kappaleita, mutta sovituksellisisssa ratkaisuissa on muutamien biisin kohdalla saatu kappaleista ehkä liian radioystävällisen ja miellyttävän kuuloisia? Tuollaista isoa, kirkastasoundista stadionrockia on vain nykyään niin paljon ja monet yhtyeet tuntuu liikkuvan aina vain enemmän ja enemmän kohti sitä.

      Mutta noiden vastapainoksi on onneksi myös niitä, missä ei olla liian miellyttäviä ja ”nykyaikaisia”, vaan mukana on myös särmää ja rouheutta. Lock All The Doors, Riverman, The Right Stuff (ei biisinä kummoinen, mutta tuo hyvän tunnelman). Ja minusta juuri tuo Ballad Of… on saatu uskottavaksi. Loppujen lopuksi levystä on tullut mulle sellainen, mikä on kiva laittaa soimaan ja se toimii aina, ei ehkä vie minnekään hulluihin sfääreihin, mutta sitä on kiva ja helppo kuunnella. Ja useiden kappaleiden kohdalla huomaa laulavan mukana.

      Noel on kyllä osoittanut taas olevansa huikea hahmo. Ylipäänsä tätä albumia on markkinoitu ekaa enemmän ja tuntuu, että tämän on Noelille tärkeämpi ja olennaisempi. Että tästä se sooloura nyt lähtee. Instagramissa on hauska seurata fanien ottamia faniselfieitä Noelin kanssa – aina sama vähän kyllästynyt mutta ai niin cooli naama ja ilme :D

  4. Maukka kommentoi:

    Nyt tässä puolitoista vuotta myöhemmin ja pari viikkoa sitten Köpiksessä NGHFB:sin livenä nähtyäni, voi vaan ihastella kuinka hyvin Chasing Yesterdayn biisit toimivat livenä! Jopa levyllä umpityperä The Mexican kuulostaa livenä hullun hyvältä. En vieläkään tajua mistä se biisi kertoo! :D
    Köpiksen keikka oli kyllä aivan huikea alusta loppuun, tuntui että jengi lauloi mukana joka ikisen biisin ekasta vikaan. Ja alun DJ-setti + lopun euforinen loppunauha tekivät keikasta mielettömän kokemuksen. Oltiin venaamassa Noelia ennen keikkaa levynkannet ojossa nimmareita varten keikkamestan ympärillä, mutta herra oli saapunut (poikkeuksellisesti) vasta 45min kun oltiin häivytty. Oltais muuten venattu pitempään, mutta piti hakea keikkaliput kämpiltä. Damn. Tavattiin paikallisia tyyppejä sit uudestaan keikalla, jotka oli myös venaamassa Chiefiä ja ne oli saaneet fotot ja nimmarit. Mutta keikka jätti todella diipin fiiliksen ja vaan syvensi entisestään rakkautta tota uskomatonta miestä kohtaan. :)

    1. Miia Miia kommentoi:

      Jee! Kuulostaa hukealta kokemukselta, just niin kuin keikkojen toivoisikin. Mulla on aika samanlainen kokemus Noelin livestä – tosi rock ja skarppi lopputulos. Ja just niin kuin sanot, ne heikoimmatkin biisit saavat livenä ympärilleen kivan potkun.

      Haluaisin nähdä Noelin joskus vielä jollain klubilla, minun keikkakokemus on viime kesältä Gröna Lundista. Mutta ei siinäkään valittamista ollut. Hieno mies, ammattitaitoinen esiinytjä ja aivan helvetin hauska välispiikeissään.

      1. Maukka kommentoi:

        Oli lavaspiikit tuollakin kondiksessa! Sama ku herran haastattelut ylipäätänsä, 24 carat comedy gold 😁

        1. Miia Miia kommentoi:

          hahah jep :D viihdytävä sanaseppo.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.