Noel Gallagherin’s High Flying Birds julkaisi toisen levynsä ja se on yllättävän hyvä.

Yllättävän siksi, että kun ensimmäinen single In the Heat of the Moment viime lokakuussa ilmestyi, säikähdin. Tuli tunne, että nyt on lähdetty nykyaikaistamaan vanhaa kunnon kitararockia tavalla, joka tekee siitä lopulta vain geneerisen ja sieluttoman. Vielä, kun mies käytti kaiken media-aikansa nuorten muusikoiden haukkumiseen, mietin, että tässä nyt sitten on. Entinen nuorisoidoli, josta on tullut vanha vihainen aikuisrokkia soittava aikuinen.

Mutta ei se ihan niin ollutkaan.

Sen sijaan, että käyttäisin vielä yhden viikon tämän tekstin muotiluun (levy imestyi 25.2), päätin antaa muotoilujen olla ja hyödyntää sitä vapautta, mikä minulla bloggarina on. Sitä, että minulla on mahdollisuus julkaista blogissani vaikka epäjohdonmukainen lista ajatuksistani jos niin haluan.

Kuvittele siis nyt, että Arto Nyberg kysyy minulta, mitä minulle tulee mieleen sanoista Noel Gallagher’s High Flying Birds Chasing Yesterday. Ja minä vastaan nopeasti (mutta aika pitkästi).

N- Y-T NYT!

Levy on parempi kuin edeltäjänsä. Ei niin uinuva ja jumittava, vaan rokimpi, eteenpäin menevämpi ja yritteliäämpi. Tässä on enemmän mahdollisuuksia ja tarttumapintaa.

Levyä kuunnellessa jää olo, että tämän tekemiseen on tarvittu bändi. Ja siitä tykkään, olen bändityttöjä. Edellisestä ei ehkä niinkään jäänyt.

Aloitusraita Riverman on huhujen mukaan Noelin oma suosikki ja täytyy kyllä olla aika höpsö jos ei biisin alusta kuule, että asialla on entinen Oasis-heppu. Myöhemmin mukaan tuleva saksofoni yrittää kyllä hämätä.

The Girl WIth The X-ray Eye -kappleen alku on kuin Oasiksen The Masterplan. Tämä on minusta se kappale, joka voisi löytyä myös Noel Gallagherin’s High Flying Birds –debyytiltä. Siihen, kuka tuo kappaleen tyttö on, oli jossain oikein joku tarinakin. Muistaako joku? Don’t Look Back In Angerin Sallyn sisko? Vai Lylan? Emmie muista.

In The Heat Of The Moment toimii nyt levyllä paremmin kuin syksyllä singlenä. Tämä on levyn biiseistä se, joka on tehty miljoona kertaa. Ja on varmasti juuri siksi niin helppo mukana laulettava – kappale on niin tuttu, että sen oppii sekunnissa eikä siihen tarvita musikaalisuutta. Mutta ne na na naat eivät edelleenkään toimi. Ne ovat turhia eivätkä edes istu levyn kokonaistunnelmaan, joka on lopulta alkuperäisempi kuin tämän kappaleen tuotettu ote antaa ymmärtää.

Levyllä on paljon pieniä yksityiskohtia ja juttuja, joista tulee olo, että sitä on tehty ajatuksen kanssa. Monissa kappaleissa joku pikku juttu tekee niistä erityisempiä kuin mitä ne olisivat ilman tuota ratkaisua. Esimerkiksi rytmi.

Useiden kappaleiden rytmeissä ei ole tyydytty ilmiselvään ja suoraviivaiseen. Ja pidän siitä. Esimerkkinä vaikka While The Song Remains The Same.

Lock All The Doors on levyn biiseistä se, jonka haluaisin kuulla Liamin laulamana. Biisi voisi olla loppuaikojen Oasiksen menoraita. Eikun Liamin laulamana tämä olisi Beady Eyeta. Vai onko rytmi kuitenkin liian nopea Liamin laahavalle ja venyvälle laulutyylille?

Lock All The Doors on myös salainen paheeni. Biisi on ehkä levyn tylsin ja suoraviivaisin rokkikappale, niin sanotusti helpoin kuunneltava, ja ymmärrän jos joku pitää sitä levyllä täytebiisinä. Kappaleesta ei ole edes yrittetty tehdä sovituksellisesti mitenkään jänskää, se vain on ja kulkee hienolla energialla eteenpäin. Erottuu kokonaistunnelmasta. Ilahdun aina, kun biisin vuoro tulee.

https://www.youtube.com/watch?v=rfVcYcPg580

Useiden ihmisten suosikkikappale tuntuu olevan The Dying Of The Light -slovari. Ei minun.

Jammaileva ja musikaalinen The Right Stuff on levyn ylläri ja musta lammas, mutta toimii lopulta hienosti toisen puoliskon aloittajana. Kontrasti Lock All The Doorsin helppoon pop-rockiin on valtaisa.

Myös The Mexican voisi olla Liamin laulamana Beady Eyeta. Äänimaailman puolesta helppo visioida BE-levylle Second Bite of the Apple -kappaleen viereen. Jänskä biisi.

Aluksi tuntui pitkään siltä, että vaikka levyä kuinka kuunteli, jäi sieltä muutama kappale aina unohduksiin, etenkin loppupuoliskolta.

Useimmat levyn kappaleista ovat pohjimmiltaan aika yksinkertaisia ja universaaleja pop-kappaleita, vähän niin kuin Noelilta ehkä voi biisikirjoittajana odottaa (ja tarkoitan tämän hyvällä). Tietynlaisella sovituksella ja tuottamisella tällaisista biiseistä tulee kuitenkin helposti sellaisen geneerisen radiomusiikin oloisia. Turvallisia. Ihan kivoja, mutta jotenkin kliinisiä. Genrettömiä. Tai kaikkigenreisiä. Vaikea selitää. Sellaisia Coldplay-tavalla kaikille maistuvia. Kai tuo sitten on nykyään se isojen yhtyeiden tapa tehdä.

Ja kyllä minusta tällä levyllä on tuota särmän puutetta, kliinisyyttä ja geneerisyyttä havaittavissa, esimerkiksi ihan loppupuolen You Know We Can’t Go Back -biisissä, joka alkaa olla isoudessaan ja kirkassoundisuudessaan jo tasoa jalkapallon MM-kisojen tunnaribiisi.

Ja vähän The Ballad Of The Mighty I -kappaleessakin, joka kuitenkin toimii minulle hyvin. Joku tämän biisin pelastaa, olisiko se vaikka Noel. Hyvä päätösraita (ja kivan höpsö video).

Levyä on kiva kuunnella.

Instagramin perusteella Noel on edelleen nuorisoidoli.

Siihen nähden, että Noel on ollut koko alkuvuoden vihainen ja pettynyt vanha rokkari, on tämä levy kokonaisuutena aika kesy. Joku vihaisuus puuttuu.

Mutta kyllä mie ihan tykkään, vaikka tämä tuntuukin ”vain” levyltä ja ”vain” musiikilta, ei minun maailmaa uudelleen muotoilevalta kokemukselta.

Kolme ja puoli viiva neljä kautta viis.