Miksi rakastaa Ashiä myös vuonna 2015?

Ashin Kablammo!-albumi ilmestyi viime toukokuussa. Huomasitko? Niin, aika harmillisen hissukseen tällainen klassikkoyhtye joutuu uuden albuminsa vuonna 2015 julkaisemaan.

Vaikka Kablammo! onkin jo yli 20-vuotiaan yhtyeen kuudes täyspitkä studioalbumi ja vaikka se jääkin etäälle yhtyeen parhaimpien taiasta (1977, 1996 ja Free All Angels, 2001), löytyy siltä oikeastaan kaikki tutut, tarpeelliset ja riittävät syyt rakastaa Ashia – myös  vuonna 2015.

Levyn juju piilee siinä, että se saa kuulijan jälleen, vielä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin näkemään Ashin ytimeen. Tässä pieni tiivistys siitä.

Ikinuori musiikkikäsitys

Ash on yhtye, joka ei aikuistu. Isosti ajateltuna Ashissä parasta on ehkä juuri se, että se ei ole vanhentunut samaa tahtia kertyneiden työvuosien kanssa, vaan sen kantavana piirteenä on edelleen poikamaisuus. Myöskään laulaja Tim Wheelerin laulutyyli ei ole menettänyt poikamaista karismaansa.

Kablammo!-levyllä on pari kolme kappaletta, jotka voisivat koulubändimäisen suoraviivaisuuden puolesta löytyä jopa yhtyeen parilta ekalta levyltä. Levyn avaava Cacoon voisi olla yksi niistä, tai ainakin se on vuoden 2015 Burn Baby Burn. Tuskin sattumaa, että juuri tällainen ashiyden ilmentymä on valittu avausraidaksi. Bang ja pop!

Naiivit pop-lyriikat

Yhtye on pysynyt koko uransa ajan uskollisena sellaiselle ihanan naiiville tavalle kirjoittaa (rakkaus)lyriikkansa. Vaatii rohkeutta tehdä vuonna 2015 lyriikoita, jotka ovat avoimen sokerisia ja ajatuksellisesti yksinkertaisia – etenkin, kun kyse on jo aikamiesten yhtyeestä. Mutta naiivius ja  liki söpöt rakkauslaulut, ne ovat Ashin juttu. Ihanaa, ettei yhtye ole niistä luopunut.

Can I navigate your heart

With the guidance of the stars?

Moondust on uuden levyn kappaleista se, jonka nostaisin Ashin rakkauslaulukaanoniin. Se ottaa kantaa korkeintaan ikävään ja kaipaukseen eli toimii upeasti popmusiikin jaloimmassa tehtävässä.

Lisäksi se on pakattu täyteen jousia, tietenkin. Puhutaanhan nyt Ashistä.

ash_moondust

Jouset, kuu, tähdet, planeetat

Brittipop on opettanut minulle kaiken tärkeän elämästä, niin kuin vaikka sen, ettei jousia voi olla koskaan liikaa. Oasis tiesi tämän, Richard Ashcroft todella tiesi tämän. Ja Ash ymmärsi tämän vuosituhannen alussa.

Vuoden 2001 There’s A Star on yksi suurista Ash-suosikeistani. Uuden albumin Moondust voisi olla sen vähän melankolisempi sisarkappale. Selkein kappaleita yhdistävä tekijä on tietystikin ihanan peloton jousien käyttö.

Pidän kuitenkin myös siitä, kuinka molemmat kappaleet ovat oivia esimerkkejä Ashin fantasiamaailmallisesta ja avaruudellisesta kielikuvastosta. Jack Names The Planets (viittaus Stephen Kingin ja Peter Straubin The Talisman -fantasiakirjaan), Girl From Mars, There’s A Star, Moondust. Luulen yhtyeen olleen mielissään siitä, että sen Clones-kappale päätyi kymmenisen vuotta sitten Star Wars -pelin musiikiksi.

Free on toinen Kablammo!-albumin jousisavotalla koristelluista kappaleista. Mutta ei sen hienous piile vain jylhissä, kappaleen loppua hallitsevissa jousisovituksissa, vaan aivan erityisesti uskalluksessa tehdä tällainen klassinen, ajaton ja ikuinen, pienestä korkeuksiin nouseva pop-kappale vuonna 2015. Tässä ei ole mitään undergroundia, ei mitään coolia, ei mitään vihaista tai kyynistä. Jonkun mielestä tämä on ehkä sellaisella Sueden Positivity-tavalla lälly ja äklö, minusta onnellinen.

Usko kitaroihin

Sekä yhtyeen laulaja Tim Wheeler että basisti Mark Hamilton pyysivät 12-vuotiaina kumpainenkin joululahjaksi kitaraa, tarkoituksena perustaa bändi ja tulla kuuluisiksi. Ja sitten he saivat kitarat ja perustivat bändin ja tulivat kuuluisiksi. Nyt tuo Tim Wheelerin Free-videollakin näkyvä scifi-kitaravalinta on klassikko.

Minulla Ash on aina ollut yksi kitaraisimmista bändeistä. Ashissä kitara merkitsee. Kyse ei ole varsinaisesti siitä, että soittaminen olisi poikkeuksellisen taitavaa, vaan ennemminkin siitä, että yhtyettä kuunnellessa tuntuu koko ajan – yhä edelleen – siltä, että se on perustettu 12-vuotiaan pojan halulle soittaa kitaraa. Ashin tapauksessa Iron Maideniä.

Vaikka minun teksteissäni yhtye esiintyykin usein aika poppina, pidän sille ihan yhtä olennaisena ominaisuutena tiettyä musiikillista raskautta.