All we want from you are the kicks you’ve given us
All we want from you are the kicks you’ve given us

Manic Street Preachers soitti Everything Must Go -levyään juhlistavan keikkansa Helsingissä keskiviikko-iltana. Tavallaan illassa oli kyse kahdesta asiasta: siitä, että Everything Must Go on yksi aikamme hienoimmista levyistä sekä siitä, että Manic Street Preachers on aivan uskomattoman hieno rock-yhtye.

Tavallaan taas kyse oli niin paljon muustakin: Sean Mooren soittohanskoista, Nicky Wiren merimieslakista, EMG-levyn kantta kunnioittavasta taustakankaasta, siitä, kuinka yhtye esittelee toisensa kokonaisin nimin. Sean Anthony Moore.

Illassa oli kyse Manic Street Preachersistä.

Keikan käsikirjoitus oli siis se, että ensin yhtye soitti kokonaisuudessaan 20-vuotiaan Everything Must Go -albumin ja tämän jälkeen tukun muita kappaleitaan. EMG kuulosti juuri niin upealta kuin uskalsin odottaa, minkä päälle tuli tietysti kieriskely siinä ihanassa ”tässä me nyt hengitämme James Dean Bradfieldin kanssa samaa ilmaa” -tunteessa, joka minulle on se livekeikkojen taika.

Kuten parhaimpien keikkojen aikana aina, opin myös keskiviikkona jotain uutta:

Yksi: Elvis Impersonator: Blackpool Pier on avausraita, joka ei oikeastaan ole avausraita, mutta on juuri siitä syystä aivan uskomattoman hyvä ja tärkeä avausraita. Se, kuinka levy alkaa kyseisellä raidalla ja sen jälkeen alkaa uudestaan A Design For Lifella, on rock-historiaa.

Kaksi: Kevin Carter kuulostaa salaperäiseltä, vaikka torvisovitukset tulisivatkin Bradfieldin kitarasta.

Kolme: Everything Must Gon myötä Manicsien korkeista tilulilu-kitaroista tuli matalia ja jykeviä. Suuri askel brittipopparille, suuri askel ihmiskunnalle.

Neljä: No Surface All Feeling on maailman parhaita levyn päättäjiä, vaikka se soitettaisiinkin liian nopeaa. Melankolian, sykähdyttävän ja jylhyyden sijaan kuulin siinä nyt ehkä vähän enemmän tavanomaista keikkakappaletta.

Viisi: Further Away – nyt ja aina se kappale, joka ilmentää melkein parhaiten James Dean Bradfieldiä laulajana, joka laulaa lempeästi vihaisesti ja hiljaa lujaa.

Kuusi: It’s not City blue, it’s Manics blue. Olen aina puhunut sellaisesta vaaleansinisestä väristä ”City bluena”, vaikka en edes kannata Manchester Cityä! Mutta kun näin keskiviikkona ne keikalla myytävät vaaleansiniset EMG-fanipaidat ja lavan taustalakanan, tajusin yhtäkkiä, että ei hitto,  sehän on ”Manics blue”. Tuhat kertaa ikonisempaa, kuvailevampaa ja tuon ihastuttavan värin arvolle sopivampaa kuin mikään Cityyn liittyvä.

Keikan jälkipuoliskon kaava oli aika klassinen sellaiselle hurmoshenkiselle taikka festariuskottavalle Manics-keikalle: jokaiselta levyltä ne hiteimmät, jylhimmät ja tempaavimmat, suuren yleisön rakastamat kappaleet. Noiden väliin pari anarkisti-Manicsiä (illan yllättävin Nat West-Barclays-Midlands-Lloyds), joku seesteisempi pikkuhitti (Oceans Spray), yksi akustinen veto ja loppuun If You Tolerate This Your Children Will Be Next. Yksi illan hienoimpia ja ehkä yllättävimpiä hetkiä oli se, miten syköhdyttävästi Roses In The Hospital soi.

Tällaisen hittikeikan jälkeen olisi helppo ajatella, että yhtye on hittejään soittava, väsähtänyt stadionrokkibändi. Ei ikinä. Sen biisikatalogi vain on uskomattoman kova. Uskomattoman hitti. Minusta Manic Street Preachers on aina, aina vähän anarkistinen, aina vähän punk. Ja siitä huokuu halu soittaa keikkoja.

Manicsien kohdalla sykähdyttävää on minusta myös se, kuinka sekä yhtye itse että yleisö tuntuvat olevan todella sinut yhtyeen eri vaiheiden kanssa. Vaikka jälleen kerran saatiin kuulla monta eri Manicsiä, kuulla yhtyettä todella laajalla musiikillisella skaalalla, ei missään vaiheessa tuntunut siltä, etteikö bändi olisi kuulostanut itseltään. Tai ajankohtaiselta.

Tai maailman upeimmalta.