Manic Street Preachers julkaisi parisen viikkoa sitten uuden Futurology-albuminsa. En ole poistanut levyä soittimelta sen hankkimisen jälkeen. Puolta sentään olen vaihdellut aika ajoin.

Futurologyn kohdalla toteutui sellainen minulle aika ominainen tapa hullaantua albumista: rakastuin levyyn niin sanotusti biisit ja pienet yksityiskohdat edellä.

Niin, jos jossain olen hyvä, niin uusien suosikkikappaleiden ja suosikkikohtien löytämisessä. Tunnen oman makuni äärimmäisen hyvin ja tunnistan välittömästi ne biisit, joita tulen rakastamaan lopun elämäni.

Futurologylla näitä tulevia klassikoita on kolme: Misguided Missile, Black Square ja The Next Jet To Leave Moscow. Jos kysytte kymmenen vuoden kuluttua, olen varma, että rakastan näitä kappaleita edelleen.

Black Squarea kuunnellessa tekee mieli huutaa ”minun Manics!” ja halata yhtyettä. Tai levyä. Näitä kuunnellessa melkein itkettää, niin hienoja ovat:

http://youtu.be/JUfTqU3lzMc

The Next Jet To Leave Moscow -kappale on levyn alkupuolen sykähdyttävin hetki. Se on myös se kappale, jota kuunnellessa on houkuttelevaa luoda Manicsistä romanttista kuvaa poliittisesti hereillä olevasta yhtyeestä.

Mutta toisaalta myös itseironisesta. Omalle kantaaottavuudelle, omille saavutuksille ja omalle tekopyhyydelle hymähtelevästä.

So you played in Cuba did you like it brother?
I bet you felt proud you silly little fucker.
And all the sixties dreamers called us English
said we started something that they could finish

So take your badges off
And do your show
Then catch the next jet to leave Moscow

Niin, Nicky Wire, you silly little fucker, soitit rokkia Kuubassa, oletko ylpeä?

Kappale on myös kaunis esimerkki siitä, kuinka asioiden viehätys piilee usein pienissä yksityiskohdissa. Ei ole yesterday, vaan yesteryear. Yesteryear.

Eilisvuosi.

Kun jossain vaiheessa väsyn Futurologyyn, alan vuorotella sitä yhtyeen edellisen levyn, viime syyskuussa ilmestyneen Rewind the Filmin kanssa. Uskon, että näin on tarkoitettukin. Levyt nimittäin muodostavat yhdessä viehättävän parin. Tai eivät ainoastaan paria, vaan vastaparin.

Siinä missä Rewind The Filmin maailma on musiikillisesti ajaton, akustinen, lämminhenkinen, inhimillinen, yksilöllinen, paikallinen ja walesiläinen, on Futurologyn maailma 70- ja 80-lukuinen, sähköinen, kova, paikoin aggressiivinen tai kylmä, militanttinen, yleinen ja eurooppalainen. Euroopan lävistämä. Europa geht durch mich. Mittakaava tarkastella ihmistä on eri.

Manic Street Preachersin jos jonkun kohdalla tällainen analysointi, merkitysten hakeminen on maukasta, ei toki välttämätöntä. Miksi kappale on tehty, mitä sillä halutaan sanoa? Sitten on taas yhtyeitä ja albumeita, joiden kohdalla tällaiseen on turha edes lähteä. Niin kuin vaikka Oasis ja Definitely Maybe. Kuten tiedetään, it’s just rock ’n’ rooooll. Ja hyvä niin.

Muita yksittäisiä hienouksia levyllä? Se hetki, kun huomaat pitäväsi myös Europa Geht Durch Mich -kappaleesta, vaikka epäilit sitä aluksi. Hmmm. Sex, Power, Love and Money, joka voisi olla debyyttilevyn Manicsiä kitaroineen. Tiukka basso (esimerkiksi Missguided Missile), hienoja yksittäisiä kitarahetkiä ja -ratkaisuja, äänimaailma yleensä. Kylmiä väreitä aiheuttavat kertosäkeet ja melodiakulut.

Ja Let’s Go to War, tuo levyn poikkeusrytminen kappale, outolintu. Tämän albumin Miss Europa Disco Dancer. Toki ilman Nickyn legendaarista ”lauluosuutta”.

http://youtu.be/vg2x7PvlzcA