Levy: Babyshambles – Sequel To The Prequel

Tämän kiehtovan ja vähän oudonkin, vanhojen bändien uusien levyjen (Travis, Manic Street Preachers, Franz Ferdinand, Arctic Monkeys) täyttämän syksyn yksi kiinnostavimmista tapauksista on ehdottomasti brittiläisen Babyshamblesin paluu. Yhtye julkaisi maanantaina uuden Sequel To The Prequel-albuminsa.

Babyshambles_sttp_kansi

Kyseessä on yhtyeen kolmas kokopitkä – ja ensimmäinen sitten vuoden 2007 Shotters Nation -albumin. Levy yllättää olemalla musiikillisesti monipuolisempi mihin olin levyn ensimmäisen singlen, suoraviivaisen Nothing Comes To Nothing -kappaleen perusteella osannut varautua. Tutun kitararockin lomassa Sequel To The Prequel tyylileikittelee jazzilla ja skalla, on toisinaan The Libertines-tavalla punk, kunnes pistäytyy jammailemassa laulaja Pete Dohertyn nykyisessä kotikaupungissa Pariisissa.

Erityisesti pidän siitä, että levy tuntuu aiempaan Babyshambles-tuotantoon verrattuna seesteisemmältä. Yhtyeelle ominaisen rauhattomuuden rinnalle on tullut viehättävää herkkyyttä ja levollisuutta. Vaikka tietty rouheus, mutkattomuus sekä Dohertyn suurpiirteinen tapa lauleskella, ovatkin yhä edelleen tallella, on lopputulos edellisiin levyihin verrattuna vähemmän poukkoileva ja kaoottinen.

Levystä jääkin jotenkin viimeistelty ja harkittu vaikutelma: harmonisuuden lisäksi myös musiikillinen moniuloitteisuus kielii loppuun viedyistä visioista ja jäsennellyistä ajatuksista. Mielikuvaa täydentää kuvataiteilija ja Cool Britannia -ikoni Damien Hirstin käsissä syntynyt kansitaide – vau!

Kuten varmaan tekstistä on jo voinut aistia, itse pidän levystä. Onhan sillä turhatkin hetkensä, mutta kokonaisuus on varsin onnistunut.

Ja vaikka levyllä ei vaikkapa Deliveryn kaltaisia moderneja brittirockin klassikoita olekaan, löytyy siltä useampi hyvä yksittäinen kappale. Nothing Comes To Nothing lieneekin jo yhtyeen uusin hitti.  Itse olen tällä hetkellä mieltynyt mm. Maybelline- ja Seven Shades –kappaleisiin, jotka ovat molemmat melko klassisia Babyshambles-biisejä. Suurin suosikkini on kuitenkin tämä Farmers Daughter, jonka runollisuus ja isoihin mittoihin kasvava – ja yhtyeelle todella epätyypillinen – kertosäe säväyttivät heti.

Hieno kappale, joka vain vahvistaa käsityksiäni runopoika-Dohertyn lahjakkuudesta.

Huomaan tämän levyn myötä mieltäväni  Babyshamblesin yhä enemmän Dohertyn lisäksi myös yhtyeen muiden jäsenten – tällä hetkellä Drew McConnellin ja Mik Whitnallin – projektiksi. Toisin kuin aiemmat Babyshambles-albumit, Sequel To The Prequel ei sisällä ainoatakaan Dohertyn yksin kirjoittamaa kappaletta. Levyn tasapainoisuus, vivahteikkuus ja herkkyys ovat varmastikin paljon myös yhtyeen edellisen albumin sekä mm. Bluria ja The Smithsiä tuottaneen Stephen Streetin pelisilmän ansiota.

Sequel To The Prequel -albumin kansi: Damien Hirst

10 kommenttia kirjoitukseen Levy: Babyshambles – Sequel To The Prequel

  1. Jools kommentoi:

    ”Fall From Grace” ja ”Minefield” tän hetken suosikit. Subjects may change :)

    1. Miia Miia kommentoi:

      Jooh, Grace-biisi on upea! Ja tosiaan, tällaiset fiilikset parin kuuntelupäivän jälkeen – varaan oikeuden suosikkibiisien muuttumiseen!

  2. Frank kommentoi:

    Hyvä levy! Tietoa milloin saa Suomesta vinyylinä? Kysytään siis vielä täällä…..

    1. Miia Miia kommentoi:

      On kyllä!

      En tiedä… itselle kävi hyvä tuuri, sain sen maanantaina Lontoosta tulleelta kaverilta tuomisina. Mutta jos jaksaa tilailla, niin levykauppa äx toimittaa kai parissa päivässä. Mutta ei niilläkään tainnut myymälöissä olla. Tämä on just tätä :)

  3. Pete kommentoi:

    Minefield saattaa olla Babyshamblesin toistaiseksi paras biisi. Muutenkin tämä on todella hyvä levy! Välillä jo ajattelen, etten jaksa enää innostua ”indierokista”, mutta tällaiset tapaukset palauttavat uskoni.

    1. Jools kommentoi:

      Khyyllä, myös samoilla fiiliksillä pitkään. Ihan OK -levyjä tullut turhan paljon, joten usko kitaraan (ja Pete Dohertyyn) palautui kertaheitolla. Ja iloksi tämä uusi kuulostaa enemmän bändilevyltä kuin aikaisemmat shamblesit.

      Vinyyliä tulee ainakin pariin kauppaan ensi viikolla!

      1. Miia Miia kommentoi:

        Jools, jep, bändilevy kyllä. Myös muutaman haastattelun perustetella on jäänyt nimenomaan sellainen olo, että McConnellin ja Whitnallin panos levylle on ollut merkittävä. Levyllä on kyllä sellainen musikaalinen tunnelma, joka vihjailee hyvin toimivasta ja asiansa osaavasta yhtyeestä.

    2. Miia Miia kommentoi:

      Pete, mulle kävi niin, etten oikein reagoinut tuohon päätöskappaleeseen aluksi kauheasti. Jossain vaiheessa sitten pidin sitä jopa vähän vaisuna. Mutta viikonlopun aikana levy on taas tuntunut jotenkin alkuhurmokseen verrattuna erilaiselta, ja tuo Minefield siinä samassa viehättävältä.

      Mitä enenmmän levyä kuuntelen, siitä vakuuttuneemmaksi tulen siitä, että tässä todella on jotain vähän enemmän kuin ”indierokissa” monesti on.

      Kiitos kommentista!

  4. Lauri Lauri kommentoi:

    Meni kertakuuntelulla omaksi Babyshambles-albumi suosikiksi. Vaikka osa viehätyksestä onkin mennyt, kun soitto ei ole vähän sinne päin ja rujoutta on siistitty, niin sitä komppaa yleinen laadukkuus. Hyviä biisejä ja sopivasti tasaisuutta. Pidän!

    1. Miia Miia kommentoi:

      Lauri, samaa mieltä. Se tietty raakuus ja levottomuus on korvaantunut sopivasti sellaisella selkeydellä siitä, mitä tehdään. Hyvää tuotantoa? Aikuisuutta? Ainakin monipuolisempaa ja moniuloitteisempaa sellaisessa kiinnostavassa ja rikastavassa – ei tylsistävässä – merkityksessä. Kun se yhtyeen tietty omaleimaisuus vielä kuuluu, niin se tasaisuus tekee minustakin vain hyvää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.