Vuosi 2015 oli musiikillisesti hieno, eikä vähiten siitä syystä, että kolme isoista teki paluun. Sykähdyttävän paluun.

The Charlatansin, Blurin ja The Libertinesin paluulevyissä on minusta ideatasolla paljon samaa. Kaikkien kolmen yhtyeen takaisin tulemisen taustalla on tehty valintoja, joiden seurauksena takaisin ei tullut mikä tahansa The Charlatans, ei mikä tahansa Blur, ei mikä tahansa The Libertines. Tuli kaikista mahdollisista The Charlatanseista minun The Charlatans. Tuli kaikista mahdollisista Blureista se kaikista Blurein. Ja tuli se The Libertines, johon vuonna 2002 rakastuin.

Sekä Blurin että The Charlatansin ura on ollut pitkä ja musiikillisesti kirjava, kokeilevakin. Yhtyeiden historia jakaantuu kausiksi tai ajanjaksoiksi, joiden taustalla vaikuttaa erilaiset musiikilliset visiot ja innoittajat. Samalla kuitenkin on mahdollista, väitän, nimetä se molempien yhtyeiden ominaislaatuisin piirre tai piirteet. Joku ydin, symbolijoukko tai kiteytymä, se mikä on blureinta ja charlatanseinta. Ja noita puoliaan molemmat yhtyeet kierrättävät myös viime vuoden paluulevyillään.

Damon Albarnin maiharit, Harrington-takki. Perryn pikeet – yhtyeen mod- ja brittipop-kulttuuria symboloivat tyylivalinnat ylipäänsä. Kakkoslevyllä lanseerattu (ja myöhemmin koko Life-trilogiaa määrittävä) soundimaailma, o o ooo, cockney-aksentti. Samoja keinoja, joita hyödyntäen yhtye synnytti itsensä uudelleen vuonna 1993, Leisure-debyytin jalkeen. Keinoja, jotka ovat osa kakkoslevy Modern Life Is Rubbish -albumin englantilaisuus-kerrontaa ja samalla koko brittipop-ilmiön konkretiaa. Ja nyt pari vuosikymmentä myöhemmin ne ovat niitä valintoja, joilla Blur teki itsensä taas näkyväksi, vuosien jälkeen.

Niin myös The Charlatansin Tim Burgessin vuoden 2015 baggy-moppi on vanha tuttu – siitä kaikki vuonna 1990 alkoi. Ehkä se on yhtyeelle yksi tapa (hammondin, soulin, svengin ja popin lisäksi) olla taas se The Charlatans, joka se ehkä eniten on.

Samalla tavalla myös vuoden 2015 The Libertines on mahdollista kiteyttää ihan samoihin asioihin kuin vuoden 2002. Sopiva kaaos, hoilotus, Carlin ja Peten vuorolaulu, se kitarasoundi, sopivalla ikääntymisen tuomalla sovituksellisella viimeistelyllä varusteltuna. Albion, Camden, Lontoo. Albumin kansitaide kollaaseineen ja tekstimuotoiluineen. Täysin sama kuvasto kuin ensimmäisellä levyllä. Täysin sama mielikuva yhtyeestä.

Noiden visioiden kanssa The Libertines päätti tulla takaisin 11 vuoden tauon jälkeen. Koska sitä se myös omasta mielestään olennaisimmillaan on. Anthems for Doomed Youth onkin niin The Libertines, että paluulevyn sijaan puhun mieluummin tarinan jatko-osasta. Trilogiasta?

Kaikki edellä ajattelemani voi tuntua pieneltä ja epäolennaiselta, mutta minulle ne ovat merkkejä siitä, että me, minä ja suosikkiyhtyeeni, ymmärrämme toisiamme. Edelleen tai taas, ehkä jopa aina.