BBC Two -kanavan Later… with Jools Holland -ohjelma on klasikko. Brittiläisten musiikkiohjelmien lippulaivashow. Upea musiikillinen instituutio, jossa mukana olo on artisteille jopa jonkinlainen kunnia-asia. Ja juuri siksi noiden artistien esitykset ohjelmassa ovat yleensä laadukkaita ja viimeisteltyjä.

Jonkinlainen brittiläisen musiikin lippulaivashow on ollut myös vuoden 2015 alkupuolisko. Uuden levyn ovat julkaisseet sellaiset musiikilliset instituutiot kuin The Charlatans, Noel Gallagher, Blur ja Paul Weller. Huh huh, pieni brittipoppari, iso määrä klassikoita.

Ja tietysti nämä kaikki klassikot ovat käyneet myös Jools Hollandin vieraana.

Paul Weller – Saturns Pattern (12.5.2015)

Paul Weller julkaisi uuden levynsä eilen. Sen lisäksi, että Wellerin uudella levyllä on aina jonkinlainen klassikkorokkariarvo, ovat Wellerin 2010-luvun tekemiset olleet todella paljon minua – vuonna 2010 ilmestynyt Wake Up the Nation tuntui jotenkin uudelta tulemiselta ja löytyykin samasta suosikki- ja tärkeyskategoriasta kuin ne pari Wellerin Cool Britannia -kauden klassikkoa.

En ole kuunnellut uutta levyä vielä kokonaisuutena, mutta veikkaan, että tämä nimibiisi on yksi levyn parhaimmista. Kappale tuntuu äkkiseltään pieneltä ja simppeliltä, mutta onkin lopulta täynnä nonchalantia taikaa. Esimerkki kappaleesta, joka on kuin tehty Paul Wellerin lulutyylille. Ja bändi on upea.

The Charlatans – Let The Good Times Be Never Ending (28.4.2015)

The Charlatansin alkuvuodesta ilmestynyt Modern Nature -paluulevy on ollut ihana ja siitä on tullut tärkeä. Harmittaa vähän, etten ole kyennyt sanallistamaan kaikkia levyn herättämiä tuntemuksia ja ajatuksia kunnon blogitekstiksi.

Tämä kappale kuuluu ehdottomasti levyn aarteisiin. Hieno biisi, joka on samalla kuin pieni The Charlatans -kollaasi. Tanssimaisuus, pala soulia, iso pala hammondia, joku sellainen kypsä ja aikuinen svengi yhdistettynä Tim Burgessin pohjoiseen nasaaliin ja ikinuoreen popparilaulutyyliin. Kun miettii, mitä kaikkea yhtye on (taas) viime vuosina joutunut käymään läpi, ei tätä katsoessa voi oikein tuntea muuta kuin onnea siitä, että Modern Nature ylipäänsä ilmestyi.

Noel Gallagher’s High Flying Birds – Lock All The Doors (21.4.2015)

Naurattaa. Aina kun kirjoitan Noel Gallagher’s High Flying Birdsistä, tekisi mieli kirjoittaa High Flying Smurfs – ihan vain Liamia lainatakseni.

Joka tapauksessa, Noel taisi esittää yhtyeineen ohjelmassa kolme kappaletta: Lock All The Doors, The Dying Of The Light ja You Know We Can’t Go Back. Minusta tämä Lock All The Doors on kiinnostavin, koska se kertoo eniten Noelista. Näin:

Oikeastaan tuo kappale ja tämä liveveto huutavat Liamia ja Liamin lavapresenssiä. Rocktähteyttä, jota Noelissa ei Liamin tavoin ole (kappaleen ensimmäinen versio on peräisin Oasis-ajoilta ja kertsi on demotettu Liamin laululla), ainakaan enää. Mutta se on ok, sillä se epätähteys on Noelia – ja itse asiassa ihan törkeän coolia ja rokkia. Lavalla ei ehkä ole kukkoileva rocktähti, mutta upea, määrätietoinen ja olennaiseen keskittyvä rockmuusikko kyllä. Ja onhan se Noelin tietty välinpitämättömyys aika itsevarmaa, jollain tavalla säkenöivääkin. Loistava kappale, vakuuttava Noel ja hienosti rokkaavat Smurffit. Jotain ihailtavaa tässä on.

Blur – I Broadcast (14.4.2015)

Blur esitti ohjelmassa huh, ties kuinka monta kappaletta. Valitisin suosikiksi tämän I Broadcastin, koska se on minusta yksi The Magic Whip -levyn parhaimmista ja olennaisimmista hetkistä. Miksi? Koska se tuntui heti ensimmäisellä kuuntelulla ihanasti vuoden 1992 Popscenen sekä vuoden 1993 Modern Life Is Rubbishin punkkiosioiden rinnakkaiskappaleelta. Jonkinlaisesta Blur-symbolien kierrätyksestä kyse siis, minusta.

Minun on kunnia tuntea monta Damon Albarnia, mutta kyllä punkahtavasti koheltava cockney-Damon on yksi lemppareista.

Korjattu: Noel Gallagher’s High Flying Birds esitti kolme, ei kaksi kappaletta, kuten tekstissä aluksi oli.