Kesämuistoja: Liam Gallagher @ Tall Ship Races Music Festival

Viime kesältä jäi paljon hienoja pop-muistoja. Tässä yksi niistä.

***

Yksi suosikkini 90-luvun brittipop-kauteen liittyvistä tarinoista on syksyllä 1994 NME:ssä julkaistu kertomus ja keikka-arvioi Blurin tähdittämästä illasta Alexandra Palacessa. Blurin lisäksi illan aikana esiintyivät Pulp, Supergrass ja Corduroy. Tekstissä iltaa kuvaillaan mod-nuorison ja parkojen paluuksi sekä pop-historiaksi – jonkinlaiseksi yhteisölliseksi hurmokseksi.

Tuo NME:n lehtijuttu tuli mieleeni viime heinäkuussa, kun sen yhtenä perjantai-iltapäivänä saavuin Turkuun. Kaupunkimaisemassa näkyvistä parkoista ja muusta brittipop-kuvastosta sekä ilmassa leijuvasta lagerintuoksuisesta odotuksesta oli helppo aistia, että tänään Turussa kokoonnutaan. Ollaan yhdessä hurmoksellisia, ollaan me.

Liam Gallagher oli saapunut kaupunkiin.

Illan edetessä ja keikkaa odotellessa mietin sitä, mistä tuo ihmiset täyttävä valtava odotus oikein kumpusi. Odotus, joka on saanut massat liikkeelle ja joka heinäkuun illassa purkautui ihmisten kesken vaihdettuina Liam-muistoina, kertomuksina ja tarinoina. Noissa kohtaamisissa sillä, joka oli nähnyt Liamin 90-luvulla, sädehti silmät. Sillä, joka ei ollut vielä koskaan nähnyt idoliaan, tärisivät kädet. Jännityksestä ja odotuksesta.

Liam jos joku on kokonaisvaltaisesti tähti, artisti, jossa on kyse paljon enemmästä kuin musiikista. Liam on täynnä merkityksiä, hänessä kaikki asiat merkitsevät. Biisivalinnat, ei-biisivalinnat, kävelytyyli, laulutyyli, puhetyyli, seisomistyyli, istumistyyli, tyyli, tukka, välispiikit, tamburiini, marakassit, takki, housut, kengät, aurinkolasit. Käsien asento, jalkojen asento. Jokainen ele, ilme ja liike. Kaikkiin noihin Liam on onnistunut tallentamaan ainutlaatuista cooliutta ja tähteyttä, liamiutta. Ja sitä liamiutta kansa on tullut katsomaan ja siitä liamiudesta kansa ensin jännittyy ja lopulta hurmaantuu.

Musiikillisesti Turun illassa ja Liamin keikassa oli toisaalta kyse kerran koetun ja jo olemassa olevan tykkäämisen ja ihailun läpielämisestä, keikan avaavasta Fuckin’ in the Bushesista, uskottavasta Rock’n’Roll Starista, D’You Know What I Meanista, Wondewallista ja kolmesta muusta Oasis-kappaleesta. Toisaalta taas ainakin minulle ilta merkitsi biisejä, joita en ole koskaan ennen kuullut livenä tai ylipäänsä. Illassa oli kyse mahdollisuudesta tutustua uuteen soolo-Liamiin, siihen Liamiin, joka on tutun itsevarma ja sopivan piittaamaton rock-tähti, mutta ehkä myös Oasis-aikoihin verrattuna asteen ammattimaisempi, aikuisempi ja tekemisissään vastuuntuntoisempi – nyt, kun Noel ei enää ole pitämässä ryhtiä yllä ja lankoja käsissään.

Vaikka hullaannuin keikan aikana jokaisesta Oasis-tulkinnasta – aivan erityisesti Morning Gloryn jyrinästä – oli minusta illassa parasta kuitenkin oivallus siitä, että en tullut Turkuun nostalgisoimaan: Wall Of Glass kuulosti minun korviini keikan kohokohdalta ja Chinatownia odotin kaikista kappaleista eniten. Parasta oli ymmärtää, että vaikka keikka jossain vaiheessa olisikin ohi, vaikka Oasis on ohi, ei tämä tarina ole ohi vielä lainkaan, alussa vasta. Liamin kanssa ei tarvitse tyytyä kaipailemaan ja haikailemaan, sillä ei Turussa ollut, eikä Liamissa ole kyse nostalgiasta, vaan tästä hetkestä, tästä päivästä ja ihan just nyt julkaistavasta soololevystä.

Vuoden 1997 ja vuoden 2017 cooleimmasta rokkarista – jos vain niin haluat.

Kuvat: Miia Kunnari

Yksi kommentti kirjoitukseen Kesämuistoja: Liam Gallagher @ Tall Ship Races Music Festival

  1. KBV kommentoi:

    Pitkän päivän jälkeen oli kiva palata kahteen kesäiltaan. Briljeeraat tunnelmia (toki tiennyt sen) , kiitos.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.