Tällä kertaa paketoidaan kesämuistoista melkein maukkain: Sueden Ruisrock. Festareista on toki jo noin ikuisuus, mutta jos vaihtoehtoina on joko muistella Brett Andersonin poskipäitä tai ei muistella, valitsen mieluusti sen muistelun.

Viimeksi Ruisrock palasi mieleen muutamia päiviä sitten, kun pidin ystävälleni monologia siitä, mikä minua brittipopissa tällä hetkellä inspiroi (yhtyeiden hittilevyt – The Great Escape, Morning Glory, Coming Up, Different Class, This Is My Truth ja sen sellaiset – valtavirta, listahitit, hittisinglet, noin 1996, cool britannian lakipiste, se kun kaikkea oli vähän liikaa ja kaikki alkoi mennä pikku hiljaa överiksi).

Mietin sitä, kuinka erilaisia keikkakokemuksia ihmiset voivatkaan saada. Tai no, mietin sitä, kuinka erilaisen keikkakokemuksen minä voin saada lehteen kirjoittavan toimittajan kanssa.

Mietin, että mistä lähtien on ollut huonon ja väsyneen keikan merkki se, että yhtye soittaa ”lähinnä vanhoja hittejään”. Pidin keikasta, koska minun maailmassani on ok jos bändi soittaa kappaleita, joita sen yleisö haluaa kuulla. Eikö tällainen ole suorastaan kaunis ele yhtyeeltä, jonka tuotannosta löytyisi vähintään festarikeikallinen upeita b-puolia ja muita näppäryyksiä, joilla mielistellä kaikista uskollisimpia faneja?

Mietin, että voiko yhtye tehdä väsyneen comebackin jos se ei ole koskaan ollutkaan pois? Mitä jos onkin niin, että jollekin meistä Suede ei ole koskaan lakannut olemasta ajankohtainen? Mitä jos yhtye onkin niin sanotusti klassikko? Mitä jos joku ei pitänyt Suedesta (vain) 20 tai 15 vuotta sitten, vaan pitää siitä (myös) tänään?

No sitä jos, että tällaiselle ihmiselle ne 15 soitettua hittiä eivät merkitse nostalgiaa, vaan hienoa rokkikeikkaa ja suurta musiikillista rakkautta, tässä ja nyt.

Mitä jos jollekin yhtyeen hiteissä ei olekaan kyse ”pelkästä menneisyyden läpilukemisesta” tai ”kadotetun kulta-ajan tavoitteluista”, vaan nykyisyyden kirjoittamista? Kultaisesta kesämuistosta vuosimallia 2014. Siitä, että siinä ne nyt ovat. Ei missään omassa maailmassa vietetyissä musiikillisissa hurmoshetkissä, vaan ihan oikeasti olemassa. Samaa lounaissuomalaista ilmaa hengittelemässä.

Toisin kuin ilmeisesti moni muu, minä tunsin itseni etuoikeutetuksi tuolla keikalla. Näin lavalla ilmiön, tyypit, joiden vaikutusta voi ainakin jossain mittakaavassa kuvailla mullistavaksi. Näin yhden maailman hienoimmista rock-yhtyeistä. Vielä kerran. Mahdollisesti viimeisen, ehkä en.

Mitä jos jonkun mielestä Brett Anderson ei esitä seksikästä, vaan on seksikäs?