Kesä pakettiin: Kesälevy 2014

Melkein hävettää nimetä kesän 2014 viralliseksi levyksi vuonna 1997 ilmestynyt albumi. Mistä minä näitä mikä milloinkin -suosikkilevyjä oikein keksin? Kun mistään uudesta ihastuksesta ei tämänkään pakkomielteen kohdalla ole kyse.

Vaikka Manic Street Preachersin heinäkuussa ilmestynyt Futurology onkin soinut paljon ja rakkaudella, on mennyttä kesää määrittävä mielentila ollut Hurricane #1 -yhtyeen samanniminen debyyttilevy. Tai ehkä se teema tai mielentila onkin ollut vanhoihin tuttuihin rakastuminen, alkupisteeseen palaaminen ja sen sellaisten omien tykkkäämisääriviivojen tarkentelu, ja näiden ilmentymä sitten tämä kyseinen levyhurmos.

Minulle kesälevy syntyy ylläristä. Manicsiin hullaantuminen oli itsestäänselvää ja väistämätöntä, se olisi tapahtunut kesästä riippumatta.  Mutta Hurricane #1, se vain tuli jostain, kumpusi tästä ajasta. Tuli vastaan jonkun vanhan musiikkilehden selailussa tai YouTube-surffailussa ja alkoi inspiroida ja puhutella. Ja lopulta sitten taustoittaa jälleen uusia kesämuistoja.

Jos minun pitää valita toisen kierroksen oasiksista suosikein, osuu valintani ehdottomasti Gem Archeriin. Ihana mies, ja niin komeakin! Mutta sitten taas jos pitää valita Gemin glamrokahtavan Heavy Stereo -yhtyeen ja niin ikään oasistuneen Andy Bellin noelrokahtavan Hurricane #1:in välillä, kallistun todellakin jälkimmäiseen.

Ja te, jotka ette tunne yhtyeen kahden levyn kokoista tuotantoa, kuunnelkaa se. Mutta älkää kuunnelko, mitä ihmiset yhtyeestä puhuvat! Yleensä yhtyeen huonouteen ja halpaan Oasis-kopitointiin tarkertuvat samat tyypit, jotka väittävät, ettei Oasis ole tehnyt yhtään hyvää albumia sitten (What´s the Story) Morning Gloryn. Ja tämähän ei pidä lainkaan paikkaansa.

Älkää kuunnelko myöskään Liam Gallagheria.

”Hurricane #1? Never heard of them? Isn’t that some indie band with the guy from Erasure in them?” Liam Gallagher, 1997

Jos ihan rehellisiä ollaan, olisi ehkä syytä puhua kesälevypuolikkaasta. Elokuuhun tultaessa levyn kuunteleminen on jumittunut noudattamaan tiettyä kaavaa. Ensin huumaannun levyn alkuminuuteista – yksinkertaisesti rakastan Just Another Illusion -kappaleen alun musikaalisuutta ja Sielua. SItten tulee kelpo Faces in A Dream ja taas nokkelat urut. Kolmantena onkin jo albumin paras raita, Step Into My World, jonka jälkeen maltan vielä levyn Cool Britannia -vaikutteisimman kappaleen, Mother Superior -biisin sekä rauhaisan Let Go Of The Dreamin. Tämän jälkeen onkin pakko palata Step Into My Worldiin, laittaa yhden kappaleen toisto päälle ja heittäytyä haikeaksi. ”Tässä näin nyt sitten ollaan, taas”, mietin ja kuuntelen levyn kaksiminuuttista kitaraloppua (ei löydy tuosta liveversiosta).

Niin, ehkä se oli tämä livetaltiointi, joka kesälevyvalinnan lopulta sinetöi. Yksinkertaisesti inspiroivaa.

”He copies my haircut and then slags me off! What’s that about?” Liam Gllagher, 1997

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.