Jalkapallon EM-kisat ohi. Vähän tyhjä olo. Olen juuri se tyyppi, joka löytää arvokisoista ja muista muutaman viikon projekteista ihanan syyn paeta oman elämän nihkeyttä. On kiva hetki vain rillutella menemään keskittyen sokeasti johonkin yhteen juttuun ja lykätä asioita ja ajattelua.

Toisaalta taas huomaan, että nyt jo pidän siitä, kuinka kisojen päättyminen vapauttaa aikaa ja energiaa taas kaikkeen muuhun. Esimerkiksi musiikille.

Jos olet kuullut Kaiser Chiefsin uuden Parachute-kappaleen, arvaat varmaan, etten kauheasti pidä siitä. Kyse ei ehkä niinkään ole siitä, että se olisi jotenkin super huono, vaan ennemminkin siitä, ettei tällainen musiikki vain ihan ole minun juttu.

Oman suosikkibändin muuttumiset ovat hankalia paikkoja. Periaatteessa yhtye ei tee tälläkään kappaleella mitään väärin, vaan oikeastaan aika rohkeasti ja ehkä jopa ihan kelpo tavalla vastaa tämän päivän musiikilliseen kysyntään. Tällaistahan ”bändimusiikki” tänä päivänä on, eikö? Epäorgaanisen ja orgaanisen ihmeellistä sekoittumista ja jonkun kliinisen ja freesin sekä ilmavan ja ison tunnelman tavoittelua. Ja sitten tietysti tuo tanssittavuus ja kepeys. Melodiassa helppo yritys koskettaa ja saada ihmiset tuntemaan elämän ihanuus ja joku näennäinen vapaus. Lennellä laskuvarjolla ja nauttia elämästä. Ja siis kaikki tuo on ihan ok, se on vuotta 2016.

Uskonkin, että joidenkin mielestä kappale on hyvä, ja toki itsekin siinä jotain kuulen, helppoa kesäbiisiä ehkä. Mutta en Kaiser Chiefsia. Jonkun muun yhtyeen kappaaleena varmasti sivuuttaisin tämän harmittomana ja kivana, mutta nyt en jotenkin osaa. En vain haluaisi tämän olevan juuri Kaiser Chiefsin kappale! (Jos tämä olisi esimerkiksi Coldplay, ajattelisin vain, että tämä on Coldplay). Sitä paitsi, minusta Ricky Wilsonin ääni ei oikein sovi tällaiseen.

Veikkaan, että ne, jotka pitävät tästä, eivät ole niitä samoja tyyppejä, jotka ihastuivat yhtyeeseen 2000-luvun alkuvuosien brittipoppina. Tai sitten heillä on laaja ja seilaileva musiikkimaku. SIllä kyllä minulle ainakin tulee tätä kuunnellessa ikävä yhtyeen alkuvuosien mod-rumpalia taikka parin ekan albumin siloittelematonta musiikillista ronskiutta. Särmikkyyttä. Tässä ollaan vain jo aika kaukana kaikesta.

On varmasti hankalaa olla yli vuosikymmenen ajan musiikkia tehnyt yhtye tai artisti. Toisaalta sinulta vaaditaan uutta ja muuttuvaa, mutta sitten, kun muutut, joku tietysti valittaa. Puolustuksekseni voin sanoa, etten ole koskaan, koskaan halunnut Kaiser Chiefsin muuttuvan tai modernisoituvan uuden vuosikymmenen mukana. Olen tyyliin aina pitänyt yhtyettä ja sen tekemistä vilpittömästi relevanttina, vuoden 2014 Education, Education, Education & War -levy mukaanlukien (no, on siellä välissä ollut epäilyksen hetkiä). Mitä musiikkiin (ja erityisesti suosikkiyhtyeisiin) tulee, en juurikaan kyllästy tai kaipaa uutta ja erilaista, en ainakaan lähtökohtaisesti.