Olen viime aikoina tykännyt Fronteersista. Yhtye tulee Hullista ja tekee musiikkia klassiseen kitarapoppiin uskoen.

Lähtökohtaisesti tässä ei ole kyse mistään uudella tavalla kekseliäästä yhtyeestä, vaan ennemminkin siitä, että yhtye tekee keskivertoa paremmin sen, mitä kitarapopin saralla kuuluu tehdä. Yhtye onnnistuu kuulostamaan kiinnostavalta, koska sen soundi ja tekeminen kulkee oikeasti todella taitavasti läpi kaikkien kitarapopin ydinaikakausien. Se poimii ne olennaisimmat jutut 60-luvulta, 90-luvulta ja vielä 2000-luvun kitarapoppareiltakin (esim. The Kooks). Laulajan Miles Kanea (no joo myös Alex Turneria) muistuttava lauluääni yhdistettynä Suck It And See -kauden kitarapoppi-Arctic Monkeysiin on aika viehko yhdistelmä. 90-luvun brittipopin kartalla yhtye taas sopii jonnekin sinne Castin vintagefiiliksen rinnalle.

Ei siis mitään super omaperäistä, mutta vahvaa tekemistä juuri tämän jutun sisällä.

Yhtye on julkaissut alkuvuodesta pari singleä. Heinäkuussa ilmestyy Streets We’re Born In -ep.