Inspiroi: Jamie T

Minun viime viikonlopun teema oli vähän sellainen ”Mihin minä mitään poikaystävää tarvitsen, mullahan on internet, ruokaa ja Jamie T”. En muista, mistä se ajatus sitten lähti, mutta siihen se johti, että vietin koko lauantai-illan voikkareita syöden ja Jamie T:n livetaltiointeja katsoen.

Olen niin rakastunut.

Löysin Jamie T:n verrattain myöhään, vasta vuonna 2014, nuorukaisen viimeisimmän albumin myötä. Outoa, tiedän, ovathan myös aiemmat albumit olleet todella kiiteltyjä ja huomattuja. Otin siis lontoolaisen kaksi ensimmäistä levyä haltuun jälkikäteen. Kaikilta kolmelta albumilta olen löytänyt syitä rakastaa, sillä Jamie T:stä on moneksi. On The Streetsiä ja Mike Skinneriä kiittävää sanomista, tietty se aina esiin nostettava Joe Strummer -kumarrus. Ja sitten on ihan vain sellaista astetta kiinnostavampaa indie-otetta. Jotain jännää.

Tämä on vuodelta 2009 ja minusta yksi veikeimmistä artistin kiteyttäjistä.

Olen nyt saavuttanut Jamie T:n kanssa sen tunteen, minkä toivon saavani aina, kun uuteen artistiin tutustun. Sen, että kyse olisi lopulta jostain enemmästä. Muustakin kuin musiikista.

Tässä tapauksessa kyse on siitä, että jos tuo tyyppi tulisi tuossa Vaasankadulla vastaan, pyytäisin sitä ulos. Pussaisinkin.

Mutta on kyse myös pusuja laajamittaisemmasta inspiroitumisesta. Siitä, että huomaan mielessäni pukeutuvani ensi keväänä sellaisen pohjoisenglantilaisen parkatakkisen lökäpöksylädin sijaan tuollaiseksi lontoolaishenkiseksi, vähän punkimmaksi hunsvotiksi.

Kittanaa harrington-takkia, kaposta nuhjufarkkua ja tummaa tennaria päälle siis. Näyttäisinköhän yhtä ihanalta?

Jamie T julkaisee ilmeisesti tänä vuonna neljännen levynsä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.